Vallankumouksellinen kolmio

Viime vuosina on paljon saanut kuulla, että politiikka ei ole jana (oikeisto-vasemmisto) vaan nelikenttä (oikeisto-vasemmisto, liberaali-konservatiivi). Mutta mitä jos miettisimmekin sitä kolmiokenttänä, jonka kärjissä ovat Ranskan vallankumouksen periaatteet: vapaus, veljeys ja tasa-arvo? Perussuomalaisten kova suosio puhuttaa eduskuntavaaleista ja gallupista toiseen, ja ajattelin ehdottaa siihen tällaista tulkintaa: ehkä persut – kuten muutkin nationalistiryhmät – ovat nimenomaan veljeyden perässä.

Teini-iässä opin politiikan perusasetelman niin, että oikeisto suosii vapautta tasa-arvon kustannuksella ja vasemmisto puolestaan tasa-arvoa vapauden kustannuksella. Vapaus ja tasa-arvo, okei, mutta ilmeisesti veljeyttä ei joko tarvittu, tai sitten se vain oletettiin kaiken taustalle. Opetushallituksen sivuiltakin löysin tähän liittyvän huomion: ”Oppilailla on usein tiukkoja vaatimuksia omien vapauksiensa ja tasa-arvoisen reilun kohtelun toteuttamisesta, mutta onnistuneelle yhteiselämälle välttämätön veljeyden idea on heille hämärä.”

Jotta näitä kolmea suurta käsitteitä voisi käyttää apuna politiikan tulkitsemisessa, niitä itseään pitää tulkita jotenkin. Annan niille nyt alustavat, suurpiirteiset merkitykset sen pohjalta, miten olen kokenut niitä käytettävän poliittisessa keskustelussa. En siis vetoa mihinkään Ranskan vallankumouksen aikaisiin määritelmiin. Veljeyden tulkitseminen on hieman hankalaa, koska sanaa ei sellaisenaan käytetä nykypolitiikassa, toisin kuin vapautta ja tasa-arvoa.

Vapaus voisi tarkoittaa libertaarista yksilön vapautta. Jos ihmisen tekee mieli tehdä jotakin, hän saa sen tehdä, ja tällöin hän on vapaa. Tämä on hyvin pelkistetty vapauden merkitys, jota voidaan kritisoida eri tavoilla. Onko ihminen esimerkiksi todella vapaa, jos hänen sallitaan tehdä jotakin mutta hänellä ei käytännössä ole siihen edellytyksiä? Tässä yhteydessä en tahdo kajota niihin antiikin ja keskiajan käsityksiin vapaudesta, joissa vapaus lähestulkoon samaistuu hyveellisyyden kanssa. Ne ovat minusta sanalla sanoen kummallisia, eikä juuri kukaan vetoa niihin nykypäivän politiikassa.

Veljeys on vaikea käsite, kuten totesin, koska se on niin unohdettu. Jo pelkästään sukupuolisuutensa takia sitä ei kovin herkästi ruveta viljelemään tämän päivän keskusteluissa. Sen merkityksenä voisi kuitenkin olla solidaarisuus, yhteenkuuluvuus tai kokemus ”samassa veneessä” olemisesta. Jos ihmisten kesken vallitsee veljeys, he luottavat toisiinsa ja ovat toistensa luottamuksen arvoisia. He myös kokevat mielekkääksi suuntautua yhteisiin päämääriin ja jakaa omasta muille.

Tasa-arvon voisin taas tulkita tilanteeksi, jossa kenellekään ei tuoteta etuja tai haittoja syntyperän, sukupuolen tai muun sellaisen seikan perusteella. Kun tasa-arvo vallitsee, kuka tahansa voi saavuttaa mitä vain yhtä helposti kuin kuka tahansa muukin. Lisäksi tasa-arvoon liittyy ihanne, että olemassa olevia eroja tasoitetaan esimerkiksi siirtämällä rahaa yksityisiltä tulonsaajilta julkisten palvelujen tai sosiaalitukien rahoitukseen.

Kutsuisin näitä kolmea, vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa sosiaalisiksi hyviksi. Vaikka käsitteet ovat leimallisesti moderneja, ja vaikka erilaiset antimodernit ajattelijat ovat niiden mielekkyyttä paljon kritisoineet, uskon, että kaikkien kolmen taustalla on itse asiassa syvälle juurtuneet inhimilliset tarpeet. Tasa-arvon voisi esimerkiksi ajatella perustuvan reiluuden käsitykseen. Sitä on tutkittu resurssien jakamista simuloivilla peleillä (ns. ultimatum game), ja niin ihmisiltä kuin sukulaisiltamme simpansseiltakin löytyy vahva ”perstuntuma”, joka ajaa vaatimaan resurssien jakamista pikemminkin tasa- kuin eriarvoisesti. Veljeys on taas onnistuneen yhteistyön edellytys, ja ilman yhteistyötä ihmiset olisivat suoraan sanottuna elinkelvottomia otuksia. 

Ongelmat yhden hyvän toteutumisessa voivat heijastua ongelmina toisten toteutumisessa. Ihmiset, jotka eivät ole mielestään ”samassa veneessä” (veljeys) eivät ole erityisen innokkaita käyttämään resurssejaan toisten hyväksi (tasa-arvo) tai suomaan toisilleen omaehtoisen toiminnan vapautta. Toisaalta jos ihmiset eivät ole keskenään tasa-arvoisia, heidän voi olla vaikeampi kokea veljeyttä, ja muodollisesta vapaudestakin koituu silloin toisille käytännössä enemmän iloa kuin toisille. Käänteisesti ilmaistuna, sosiaaliset hyvät luultavasti tukevat toistensa toteutumista.

Kuitenkin voidaan myös väittää, että yhden sosiaalisen hyvän vahvistaminen voi vaatia heikennyksiä tai ainakin edistyksen pysähtymistä muiden hyvien kohdalla. Veljeyttä esimerkiksi luomme käyttämällä yhteistä symboliikkaa, järjestämällä kollektiivisia rituaaleja ja kertomalla tarinoita siitä, keitä ”me” olemme, mitä ”me” olemme tehneet ja mitä ovat ”meidän” yhteiset päämäärämme. Kuitenkin tasa-arvon näkökulmasta tämä on monesti hankalaa: miksi me käytämme juuri tällaisia symboleja, rituaaleja ja tarinoita, kun ne eivät edusta tasapuolisesti kaikkia yhteisön jäseniä tai osaryhmiä? Ehkä ne jopa luovat joillekin kohtuuttomia etulyöntiasemia toisten kustannuksella. Myös vapaus voi kärsiä veljeyden vaatimuksista: mitä jos minua huvittaisikin käyttää jotakin toista symbolia, väännellä tunnettu yhteinen rituaali ihan uuteen muotoon, tai mitä jos tutut kertomukset ”meidän” päämääristämme eivät yhtään sovikaan siihen mitä minä haluan elämässäni tehdä?

Heitän pohdittavaksi ajatuksen, että länsimaisessa demokratiassa ihmisten poliittiset suuntaukset – ja poliittiset kiistat – rakentuvat näiden sosiaalisten hyvien tärkeysjärjestyksestä tai niiden suhteellisesta tärkeydestä toisiinsa verrattuna. Mainitsin jo, että viime vuosikymmeninä politiikka on esitetty vapauden (oikeisto) ja tasa-arvon (vasemmisto) köydenvetona. Hiljattain voimistuneet  kansallismieliset puolueet kuten perussuomalaiset ja ruotsidemokraatit ovat olleet hankalia määritellä tätä kautta, mutta ehkä ne ovatkin tuoneet peliin kolmannen ulottuvuuden eli veljeyden. Ainakin ne suosivat kansallisia symboleja, rituaaleja ja tarinoita. Kun joku protestoi sellaisia vastaan, yleensä joko vapauden tai tasa-arvon näkökulmasta, niin kansallismieliset esittävät hanakasti kritiikkiä, suoraa paheksuntaa tai ivaa.

Miksi sitten vapauden ja tasa-arvon voimat ovat niin pitkään jakaneet politiikan kentän, miksi veljeyden korostajat ovat vasta hiljattain ilmaantuneet sinne selkeänä, erillisenä tahona? Entä miten voisimme nimittää tätä tahoa? Sitä on sanottu konservatiiveiksi, kansallismielisiksi, äärioikeistoksi, joskus jopa fasisteiksi. Keihin sopii mikäkin nimitys, ja miksi? Näitä kysymyksiä käsittelen myöhemmin, jotta tämä kirjoitus ei venyisi liian pitkäksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s