Kirjaesittelyssä Työstäkieltäytyjän käsikirja

Sana ”vasemmisto” on pitkään tuonut mieleeni lähinnä happaman sävyistä tasa-arvomoralismia:  ihmissuhteiden ja kielenkäytön syynäämistä sillä taka-ajatuksella, että milloin missäkin voidaan havaita syrjintää ja alistamista. Yhä pikkutarkemmin määritellystä syrjinnästä halutaan kuumeisesti eroon, ja ilmeisesti kun siitä päästään eroon, saavutetaan jonkinlainen paratiisi. Tai sitten, vähän pessimistisemmin tulkiten, siinä vaiheessa voidaan vasta ruveta keskustelemaan muiden ongelmien ratkaisemisesta. Työstäkieltäytyjän käsikirja (Into, 2018) on hieman eri sävyistä vasemmistotekstiä: yhteiskunnan suurelle enemmistölle, tai toisin sanoen monenlaisille väestöryhmille yhteisesti, suunnattu ”ilosanoma”. Ihan tämänkin takia se oli virkistävää luettavaa.

Työstäkieltäytyjien ydinajatuksia

Kirjan on kirjoittanut yhteistyössä kymmenen eri kirjoittajaa, ja sen osioihin ei ole erikseen merkitty tekijöitä. Lukija ei siis tiedä, milloin kukakin kirjoittajista on äänessä. Tämä toimii myös kannanottona: kirjassa korostetaan paljon ajatusta, että puhtaasti yksilöllisiä saavutuksia ei ole olemassakaan, vaan kaikki on yhdessä tuotettua. Tietenkin siis myös itse kirja.

Työstäkieltäytyjän käsikirja on provosoiva nimi. Kaikkihan me tiedämme, että työ on Suomessa (ja varmaan monissa muissakin paikoissa) niin pyhää, että siitä kieltäytyminen on pyhänhäväistys. Tämän kirjan kirjoittajia on ollut mukana myös Työstäkieltäytyjäliitossa, joka herätti jonkinasteista mediahuomiota kevätkaudella 2018. Jos liiton aktivistien jalkautuminen työvoimatoimistoon oli pyhän häpäisemistä, niin tämä kirja on pyhään kohdistettua filosofista kritiikkiä ja yhteiskunnallista polemiikkia. Sen ytimessä on vaatimus runsaasta perustulosta eli vastikkeettomasta rahasta kaikille.

Provosoivan otsikon takana paljastuu, että kirjoittajia vaivaa ennen kaikkea palkkatyö, ei välttämättä kaikki työ. Työvoimaa, siis ruumiillista ja älyllistä potentiaalia, ihmiset käyttävät jatkuvasti eri tavoilla, eikä tästä sinänsä kukaan halua kieltäytyä. Kirjoittajat esittävät, että työvoimamme käyttö on vain organisoitu kestämättömällä tavalla.

Palkkatyössä työnantaja, kapitalisti, ostaa työntekijän työvoimaa rahalla, ja työ kasvattaa kapitalistin pääoman arvoa. Hän ei kuitenkaan maksa työstä aivan sitä, minkä verran työ tuottaa lisäarvoa. Työn tuottaman arvon ja palkan erotus on voittoa hänelle. Tämä marxilainen huomio esitetään kirjan kuluessa useissa kohdin ja kiteytetään riiston käsitteeseen. Palkkatyö sisältää aina jonkinasteista riistoa, tänä päivänä yhtä lailla kuin ennenkin. 

Kirjoittajat korostavat, että palkkatyössä työvoima typistetään työksi, ulkopuolelta sanellun tehtävän suorittamiseksi, jossa vielä kaiken lisäksi tekijä joutuu riiston kohteeksi. Palkkatyöhön nojaava yhteiskunta maalataan poleemisen synkin värein: palkkatyö on lähellä orjuutta, omaehtoisuuden puute ja mukautumisen pakko mainitaan jokaisessa mahdollisessa asiayhteydessä, ja työvoimaviranomaisiin viitataan sanalla ”työhönpakottajat”. Lisäksi vanha keskustavasemmisto, etenkin SAK, saa osakseen hurjaa kritiikkiä: palkkatyön perinteiseen merkitykseen tarrautuva SAK on kuulemma työntekijöille pahempi vihollinen kuin Elinkeinoelämän keskusliitto tai Kokoomus. 

Palkkatyöstä vapautuminen näyttäytyy kirjassa mahdollisuutena tehdä kaikkea kivaa. Läpi teoksen mukana kuljetetaan Työstäkieltäytyjäliiton nettikyselyä, jossa yksityiset palkkatyön jättäneet kansalaiset kertoivat kokemuksistaan. Oli enemmän aikaa urheilla, istua kirjastossa, hoitaa puutarhaa, tehdä vapaaehtoistöitä – sekä tietenkin hengailla läheisten ja tärkeiden ihmisten kanssa. Kuulostaa aika erilaiselta kuin kokemukset työttömyydestä oletusarvoisesti. Voi tosin olla, että kyselyyn on valikoitunut kirjoittajien kaltaisia reippaita kokeilijoita, ja ennen kaikkea sellaisia ihmisiä joilla on runsaasti palkkatyön ulkopuolisia intressejä.

Kirjassa esiintyy lisäksi ajatus, että jos työvoiman käyttöä ei kanavoitaisi rahapalkalla korvattaviin suorituksiin, se tuottaisi huomattavasti enemmän esimerkiksi uusia keksintöjä: ”Juuri työstäkieltäytyminen toimii kaikkia työtä vähentäviä teknisiä keksintöjä eteenpäin ajavana voimana … Kieltäytyminen mekaanisesta työstä, lihasvoiman käytöstä, aineenvaihdunnasta luonnon kanssa on johtanut teknisiin keksintöihin, joiden avulla ekologisesta lokerosta, erityisestä ympäristöstä on tehty maailma.”

Työstäkieltäytyjän käsikirja edustaa tietyllä tapaa paluuta vasemmiston juurille. Kirjoittajat katsovat, että kieltäytymällä laajamittaisesti palkkatyöstä työntekijät voisivat jälleen kiristää kapitalisteilta etuuksia kuten vanhoina hyvinä aikoina. Eiväthän kahdeksan tunnin työpäivä tai lomat tulleet aikoinaan ilman työstäkieltäytymisen uhkaa. Toteutuessaan uhka tuli omistavalle väestönosalle sen verran kalliiksi, että myönnytyksiä kannatti tehdä. 

Nykypäivänä koneiden tarjoama työvoima on paljon runsaampaa kuin noiden vanhan työväenliikkeen voittojen aikoina. Niinpä olisi jo mahdollista ottaa askelia pidemmälle, kirjoittajat esittävät: pitäisi lyhentää työpäiviä entisestään ja mahdollistaa kaikille hyvä elintaso riippumatta siitä, ovatko he töissä tai pyrkivätkö edes töihin. Mutta tällaiset saavutukset vaatisivat uusia työstäkieltäytymisen massaliikkeitä. Työntekijöillä on monopoli ”työvoima”-nimisen hyödykkeen toimittamisessa työnantajille, kuten kirjoittajat nokkelasti tiivistävät. Järjestäytyneinä työläiset voivat käyttää monopoliasemaa hyväkseen samaan tapaan kuin jokin suuryrityskin oman hyödykkeensä kaupittelussa. Jos haluatte tätä, maksakaa sitten mitä me haluamme!

Hyvä elintaso erotuksetta kaikille merkitsisi tuota laajaa perustuloa, jonka jo mainitsin. Sen pitäisi erään kirjassa esitetyn arvion mukaan olla nykyisellä hintatasolla ainakin 1500 euroa kuukaudessa per henkilö. Summa on paljon suurempi kuin hiljattaisessa perustulokokeilussa (560 €). Perustulon taustalla on ajatuskulku, joka menee tiivistettynä näin: käytännössä kaikki ihmiset tekevät jotakin sellaista, mikä tukee kapitalistista yritystoimintaa, mutta josta kukaan ei maksa palkkaa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi kotitöitä, lastenhoitoa, harrastustoiminnan ohjaamista ja muita vapaaehtoishommia. Kaikkea sellaista, jonka avulla yhteiskunta toimii sujuvammin, ihmiset voivat paremmin ja jaksavat vaikkapa mennä palkkatöihin. Ja nyt tämä hiljainen, näkymätön työ pitäisi tunnustaa maksamalla rahaa. Muistaakseni perustulosta on joskus käytetty nimitystä ”kansalaispalkka”, ja termi sopiikin hyvin niihin perusteluihin joita tässä esitettiin. Yhteiskunnan jäsenyydestä pitäisi siis saada korvaus, koska käytännössä kaikki osallistuvat tuottamiseen vähintään epäsuorasti.

Perustulon rahoituksesta kirjassa puhutaan hyvin vähän suoraan, mutta seuraavat huomiot antavat kyllä suuntaa:

1) Ihmisten odotetaan nykyään tekevän todella paljon palkkatyötä verrattuna tuotannon tasoon: kahdeksan tunnin työpäivä on ”nykyisen teknologian puitteissa suuri häpeä”. Ilmeisesti työtä pitäisi siirtää enemmän koneiden hoidettavaksi.

2) Eräs haastateltavista, Mia Haglund, sanoo että ”se [1500 €/kk perustulo] vaatii muutoksia siihen, miten veroja kerätään, keneltä ja kuinka paljon…” Totta kai, kun uuden tekniikan tehostama tuotanto rikastuttaa kapitalisteja, näitä täytyy onnistua verottamaan, jotta raha voidaan sitten levittää pitkin yhteiskuntaa.

Kun työt on sälytetty koneille, ihmiset voivat keskittyä kaikkeen aidosti mukavaan ja/tai kehittävään toimintaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita yksilöiden sulkeutumista henkilökohtaisiin hedonismin kupliin, minkä liberalismi voisi salliakin. Kirjoittajilla on visio yhteiskunnasta, jossa ihmiset entistä enemmän hoivaavat toisiaan – tämä siksi, että hoivaa ei (kuulemma!) voi täysin ulkoistaa koneille. Hoiva tarkoittaa tässä melkeinpä kaikenlaista ystävällistä kohtaamista, läheisyyttä ja avunantoa. Luku ”Palkkatyön kultista välittämisen yhteiskuntaan” päättyy tällaiseen julistukseen:

”Vastuuta hoivasta ja rakkaudesta on jaettava ja ydinperheen kaltaiset normittavat hoivamallit on vaihdettava moninaisiin yhteisöllisiin hoivan yhteisöihin. Jotta hoivatyön sukupuolittuneisuus voidaan purkaa, on kaikkien yhteiskunnan jäsenten osallistuttava hoivatyön tekemiseen.”

Jos tässä sävyltään nuorekkaassa ja sallivassa, leppoisan laiskiaisen kuvalla varustetussa kirjassa voi aistia jotakin perinteisen sosialismin painostavuudesta, niin tuossa kohdassa se onnistuu.

Lukijan huomioita ja kritiikkiä

Työstäkieltäytyjän käsikirja on parillakin tavalla reipas teos. Ensiksi on huomioitava rakenteen ja ajoittain tyylinkin kokeilevuus. Kirja koostuu essee- ja esitelmätyyppisistä asiateksteistä, haastatteluista jotka on litteroitu puhekieltä mukaillen, sekä lyhyistä kaunokirjallisista kertomuksista. Viimeksi mainitut ovat tosin vähemmistössä, mutta ne dramatisoivat kirjassa kuvattuja ongelmia – sekä, aivan lopuksi, työstäkieltäytyvän maailman tulevaisuutta. Kirja toimii rakenteensa puolesta hyvin myös pieninä pätkinä luettuna.

Haastattelut ja esseet toistavat jonkin verran toisiaan. Kertaus on opintojen äiti, mutta minusta tuntui sittenkin liian jankkaavalta lukea ensin asiatekstistä, että ”kapitalismi mahdollistaa sen, että yhdet rikastuvat epäeettisesti toisten kustannuksella”, jonka jälkeen haastattelussa joku sanoo, että ”no siis tää kapitalismihan niinku tarkottaa käytännös et yks voi repii hilloo siit et joku toinen tekee duunit mikä on tosi kestämätönt niinku”. Ainakin vasemmistolaisen yhteiskunta- ja tuotantoanalyysin tietyt pointit jäävät hyvin päähän.

Reipasta on myös sanankäyttö. Ajoittain se muistuttaa sävyltään uusoikeistoa: esimerkiksi työvoimaviranomaisen koodinimi ”työhönpakottaja” tuo mieleen sen, kuinka vuoden 2015 siirtolaiskriisin aikaan jotkut rupesivat puhumaan ”maahantunkeutujista” maahanmuuttajien sijaan. Vastustajan kuvaaminen aggressiivisena sopii radikaaliin politiikkaan, ja siitähän tässä kirjassa kai on kysekin. Kirjoittajat haluavat käynnistää vasemmiston uudestaan ravistelevana anti-establishment -liikkeenä. Palkkatyön kieltämättä vahvaa kulttuurista asemaa vastaan agitoiminen voi olla askel, joka ihan aidosti vie tähän suuntaan.

Samalla toki pitää kysyä, miten uskottavaa ja hedelmällistä käytännössä on palkkatyötä vastaan hyökkääminen. ”Työstäkieltäytyjät” kokevat moukaroivansa patoa, jonka murtuessa yltäkylläisyys vyöryy päällemme lähes väistämättä. Tätä mielikuvaa täytyy hieman pureksia.

Onko esimerkiksi todella niin, että tekniikka kehittyy kieltäytymällä työstä, vai voidaanko työtä vähentää vasta teknisten keksintöjen jälkeen? Minua epäilyttää ajatus, että vapaa hengailu johtaisi automaattisesti tekniikan jättiharppauksiin. Kirjoittajat kehuvat esimerkiksi kivikautisia pyyntikulttuureja siitä, että niissä ihmisillä näyttäisi olleen paljon vapaa-aikaa. Ruuan hankkiminen sekä suojien ja työkalujen valmistaminen vei nykytutkimuksen mukaan reilusti alle kahdeksan tuntia henkilöltä päivässä. Lopun aikaa nämä ihmiset kenties aterioivat, pelasivat, leikkivät, kertoivat tarinoita, käyttivät päihteitä, harrastivat seksiä, suorittivat uskonnollisia seremonioita ja nukkuivat. Täydellistä hippimeininkiä.

Kivikauden metsästäjä-keräilijät eivät kuitenkaan harjoittaneet innokkaasti insinöörintaitoja. Kivityökalut pysyivät hämmästyttävän muuttumattomina tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia vuosia. Niin kutsutun Levallois’n tyypin työkalut muodostivat nähtävästi jopa sadan tuhannen vuoden tradition, joka koostui vain vanhan toistamisesta. 

En nyt tarkoita sanoa, että jos kieltäytyisimme palkkatyöstä, palaisimme automaattisesti kivikaudelle. Toki meillä on tänä päivänä toisenlaiset lähtökohdat tehdä keksintöjä kuin silloin, ja keksinnöt vaativat jossain määrin työstä kieltäytymistä – siis sitä, ettei tehdä vain samaa vanhaa päivästä toiseen. Tämän pitänee kuitenkin olla jonkinlaisten arvojen ja intressien avulla kanavoitua työstäkieltäytymistä, esimerkiksi jäsenneltyä opiskeluprosessia, jossa tieto kumuloituu ja yksittäiset muruset muodostavat laajoja kokonaisuuksia. Lisäksi tekniikan kehitystä varten täytyisi olettaa, että monimutkainen yhteiskunta erilaisine tiedonvälityskanavineen pysyisi voimassa, koska ilman sitä ei kenestäkään tule insinööriä.

Oikeastaan pitäisi pohtia, miksi ylipäänsä teemme keksintöjä ja vielä lisäksi saamme ne levitettyä yhteisöihimme. Tämä kysymys on kuitenkin liian laaja tähän yhteyteen. Tiedämme kuitenkin jotakin siitä, mikä meitä ajaa juuri nykyaikana. Työstäkieltäytyjätkin tuntenevat amerikkalaisen anarkisti-antropologi David Graeberin ajattelua. Hänen mukaansa kapitalismi on ajanut ihmisiä tekemään kaikenlaisia (monesti myös hyvin tyhjänpäiväisiä) keksintöjä, koska se perustuu korkoa kasvavalle velalle. Velan kuittaamisen tarve synnyttää kapitalistisen ahneuden, mielikuvituksen joka on suuntautunut asioiden muuttamiseen rahaksi. Tämä mielikuvitus keksii uutta myytävää sekä konsteja parempaan panos-tuotos-suhteeseen. Sen tulokset ovat vaikuttavia: nykyisinhän ihmisten elämän triviaaleimmat yksityiskohdatkin on osattu rahallistaa – niillä tienaavat suurten nettipalveluiden tarjoajat.

Saattaisiko olla niin, että se innovoimisen palo, jota työstäkieltäytyjät pitävät ihmisen syntymälahjana, onkin kapitalismin synnyttämä trendi? Kapitalismi voi olla epäeettinen (tuskin kuitenkaan epäinhimillinen) motivaation lähde, mutta huomattavan tehokas se on verrattuna kaikkeen siihen, mikä aikaisemmin on ajanut ihmisiä eteenpäin.

Uudet työstäkieltäytyjät panevat osan toivostaan koneisiin. Miksipä koneet eivät voisi työn lisäksi huolehtia myös työtä tehostavista keksinnöistä – ja tietysti myös niistä keksinnöistä, joiden tarkoitus on vain ihmisten hupi? Jos koneet ottavat enemmän sekä työn että keksinnöt hoitaakseen, kysymykset ihmisten roolista ja heidän motivoimisestaan muuttuvat. Tähänkin kirjaan osallistuneen Pontus Purokurun oma teos Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi taitaa käsitellä enemmän koneiden mahdollisuuksia, mutta en ole sitä lukenut.  

Mitä tulee työn muuttumiseen yhä enemmän hoivatyöksi, täytyy sanoa että moraalisten yhteisöjen, vapaamatkustamisen ja työvoiman kanavoimisen ongelmat mietityttävät minua. Kirjassa puhutaan huomattavan vähän siitä, mitä käytännössä tarvitaan, jotta ihmiset saadaan auttamaan toisiaan. Ydinperheen korvaaminen ”yhteisöllisillä hoivan yhteisöillä” on jännä tavoite – ja ehkä jopa realistinen, sillä ei kai nykyinen ydinperhe tosiaankaan ole välttämätön ihmisten järjestäytymisen tapa. Mutta yhteisön ideointia tästä kirjasta saa etsiä turhaan. Se on ehkä ymmärrettävääkin, sillä vasemmistolaisuus on minun nähdäkseni lähtökohdaltaan yhteisön kritiikkiä. Kun joku toinen luo narratiivia hienosta ja eheästä yhteisöstä, vasemmistolainen alkaa huomautella, että narratiivi toimii verhona eriarvoisuuden edessä. Hän ottaa asiakseen repiä verhon alas – joskus ikävistäkään seurauksista välittämättä.

Eräs tärkeä kysymys kirjan uskottavuuden ja eetoksen kannalta on myös se, missä määrin kapitalismi on ollut synnyttämässä sitä työvoimaa, joka vaikkapa nyky-Suomessa on tarjolla. Nyt kirja vaikuttaa sanovan, että työvoima on aivan kuin tipahtanut taivaasta ja kapitalismi vain riistää sitä. Sanoma tiivistyy kirjan alkupuolella väitteeseen, että pomot tarvitsevat työntekijöitä, kun taas työntekijät eivät tarvitse pomoja mihinkään. En kuitenkaan ole varma, kannattaako työvoiman ja kapitalismin suhdetta ajatella yksisuuntaisena – riippuu varmaan tietysti siitä, mitä haluaa ajatuksillaan saada aikaan.

Historiantutkija Teemu Keskisarja totesi Apu-lehden haastattelussa kerran näin: 

Mä en tunne yhtäkään ihmistä, joka kävisi hyödyllisissä töissä – itseni mukaan luettuna –, mutta silti jokaisella mun tuntemalla ihmisellä on ainakin kohtalaisesti ruokaa ja lämpöä, jollain autot, bisseä ja röökiä. Miten se on mahdollista? Se on täysin selittämätön asia mulle. Jokin taikavoima sen hyvinvoinnin tuottaa.

Keskisarja tuntee tutkimustensa perusteella entisaikojen Suomen köyhyyttä ja kurjuutta suurin piirtein niin hyvin kuin nykyihminen voi tuntea, joten tekee mieli ottaa hänen huomionsa tosissaan. 

Tuo hänen mainitsemansa taikavoima on oman arvioni mukaan kapitalismi. Säästän vasemmistolaiset lukijani huomauttamisen vaivalta ja katson, että kapitalismiin sisältyy myös työväenliikkeen harjoittama vastarinta. Kapitalistinen yritystoiminta tuottaa, kun taas ajoittain kärjistyvä työväenliikkeen vastarinta painostaa jakamaan tuotettua vaurautta. Nykypäivän Suomessa ja monessa muussakaan maassa ei ole liioittelua todeta, että kapitalismi on luonut koko sen maailman, jossa elämme. Elintason nousu kapitalismin valta-aikana on niin suuri muutos, että sitä ei voi sivuuttaa kevyesti. 

Kirjoittajien mukaan yhteiskunnan kaikki jäsenet ovat vähintään epäsuorasti mukana tukemassa kapitalistista tuotantoa, ja heillä on sen takia moraalinen oikeus saada osansa tuotetusta vauraudesta perustulon muodossa. Jos taas kapitalistit osallistuvat (vähintään epäsuorasti) yhteiskunnan elintason tuottamiseen – elintason, joka on historiallisesti katsoen aivan naurettavan korkea – niin miksi heidän olisi moraalisesti väärin hyödyntää väestön työvoimaa? Työvoima kuitenkin kasvaa ja monipuolistuu sitä myöten, mitä ravitumpia, terveempiä ja koulutetumpia ihmiset ovat, ja suomalaiset ovat näillä mittareilla historiallisen hyvässä asemassa kapitalistisen tuotannon ansiosta. Haluaisin välttää sellaisia tunteenomaisia metaforia kuin ”hampaat irti ruokkivasta kädestä” ja ”lakki kouraan”, mutta kyllä ne välillä käyvät mielessä kun tällaista kirjaa lukee.

Yhteenveto

Työstäkieltäytyjän käsikirja kannattaa lukea, jos kiinnostaa sellainen vasemmistolaisuus, joka puoluepolitiikkaan suhteutettuna on melko marginaalista. Siis vielä toistaiseksi; kyllähän kuitenkin SDP:n Sanna Marin jo elokuussa ehdotti neljän päivän työviikkoja kuuden tunnin työpäivillä. Kokoomuksen suunnalta tuli torppausta, työstäkieltäytyjä-älykkö Pontus Purokuru toverinsa Veikka Lahtisen kanssa sen sijaan kiitti Marinia ”tykittelystä”, vaikka ehdotus oli heidän mittapuullaan vielä kohtuullisen kiltti kapitalistille. Aika näyttää, ryhtyvätkö vasemmistopuolueet vielä tykittelemään laajemminkin, ja mitä ne sillä tulevat saavuttamaan. 

Jos tuntisin paremmin niitä skenejä, joihin kirja ja kirjoittajat sijoittuvat, osaisin kenties arvioida sitä kattavamminkin. Pamfletinomainen tyyli tuntuu valitulta osittain niitä varten, jotka ovat jo valmiiksi samaa mieltä, tai jotka eivät ainakaan erityisesti epäile vasemmistolaisia lähestymistapoja yhteiskuntaan. Oikeistolaiselta lukijalta edellytetään uteliaisuutta, joka kantaa tiukassa paikassa ärsytyskynnyksen yli. Poliittisesta kannasta riippumatta ärtymystä saattaa aiheuttaa eri tekstilajien ”sekamelska”. Jos haluaa lukea samansuuntaista analyysia ja agitaatiota mutta yhdenmukaisemmassa ja asiatekstimäisessä formaatissa, en osaa toistaiseksi sanoa, mistä kannattaa etsiä.

Sen sijaan voin kertoa, minne kannattaa mennä, jos minkäänlaisen kirjan lukemiselle ei nyt ole aikaa tai energiaa. Kolme kirjoittajista – Eetu Virén, Mia Haglund ja Pontus Purokuru – olivat juttelemassa kirjansa teemoista Ruben Stillerin ohjelmassa. Perusasiat voi hyvin ottaa haltuun vaikka kuuntelemalla sen osoitteessa https://areena.yle.fi/audio/1-50324915.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s