Kirjaesittelyssä Ekstremismi

Miten määritellä ekstremismi? Miten ja miksi yksilöt sekä aatteelliset ryhmät ekstremöityvät, ja miten tähän kehitykseen voi vaikuttaa? Nämä ovat EU:n rahoittamassa VOX-Pol -projektissa työskentelevän tutkijan, J. M. Bergerin avainkysymyksiä. Ytimekkäässä kirjassaan Ekstremismi (Terra Cognita, 2019) hän myös tarjoaa selkeitä vastausehdotuksia. Ekstremismiä on hänen mukaansa tarkasteltu liikaa erillisten ilmenemismuotojen, enimmäkseen jihadismin ja hieman myös valkoisen nationalismin kautta. Toisaalta on niinkin, että ekstremismi-sanaa on käytetty löysästi viittaamaan mihin tahansa radikaaliin tai ehdottomaan aatteellisuuteen.

Bergerin mukaan ekstremismiä voi ja pitää ymmärtää myös ajat ja alueet ylittävänä ilmiönä. Kirjan alkuvaiheessa, joka on (lukijan houkuttelemisen kannalta valitettavasti) sen vähiten omaperäinen ja vetävä osuus, Berger esittelee uskontoon ja etnisyyteen liittynyttä vihamielistä propagandaa ja järjestäytynyttä väkivaltaa antiikista lähtien: juutalaisista Rooman valtaa vastustaneista selooteista kirkkoisä Johannes Khrysostomoksen juutalaisvihaan, paavin valtuuttamaan harhaoppisten vastaiseen tuhoamissotaan 1200-luvun Ranskassa ja edelleen 1900-luvun ideologisiin joukko- ja kansanmurhiin. Asiat rupeavat käymään kuitenkin kiinnostavammiksi siinä vaiheessa, kun hän pohtii, mikä esimerkkitapauksille on yhteistä. Hänen mukaansa hyvin laajan kirjon erilaisia tapauksia kattaa seuraavaksi esiteltävä määritelmä.

Ekstremismi tarkoittaa ensiksikin sitoutumista jonkin identiteetin yhdistämään sisäryhmään, vaikkapa uskonsuuntaukseen tai etniseen kategoriaan. Tämän sisäryhmän vastustajana nähdään ainakin yksi ulkoryhmä, esimerkiksi ”vääräuskoiset” tai jokin vieras kansa. Ekstremistiryhmä on omasta näkökulmastaan sisäryhmän valveutunut etujoukko (Berger käyttää termiä ”kelpoinen sisäryhmä”). Lisäksi pakettiin kuuluu ajatus, että sisäryhmän menestys edellyttää jatkuvaa torjuntaa tai aggressiota ulkoryhmää kohtaan. ISIS-soturille sisäryhmä on Islamilainen valtio ja ulkoryhmiä esim. shiiamuslimit, kristityt ja juutalaiset. Valkoiselle nationalistille sisäryhmä on valkoihoiset ja ulkoryhmiä muut rodut.

Toimintaansa oikeuttaakseen ja uusia jäseniä houkutellakseen ekstremistinen ryhmä kertoo kertomusta, jossa sisäryhmää uhkaa jokin kriisi, ja sisäryhmä on vaarassa kokonaan lakata olemasta. Ulkoryhmä on kriisin pääasiallinen aiheuttaja, ja kriisin ratkaisu on vähintäänkin ulkoryhmän eristäminen kontaktista sisäryhmän kanssa. Joskus ratkaisuna esitetään myös ulkoryhmän täydellinen mukautuminen sisäryhmään vaikkapa uskonnollisen tai ideologisen kääntymyksen kautta, tai ulkoryhmän hävittäminen massamurhilla. Kaiken tämän ekstremistinen liike yleensä kehystää välttämättömän itsepuolustuksen merkityksillä.

Jos jotkut sisäryhmäläiset eivät näe kriisiä tai kriisin ratkaisua samalla tavalla kuin ekstremistit itse, näistä tulee ekstremistien silmissä pettureita. Tästä kategoriasta Berger puhuu ”kelvottomana sisäryhmänä”.

Bergerin määritelmää vasten voi tarkastella mitä erilaisimpia liikkeitä ja huomata esimerkiksi, että aatteellinen kiihkeys tai ulossulkevuus ei aina tarkoita ekstremismiä. Toisaalta yllättävän monilla tahoilla voi havaita lähes täyden kirjon ekstremismin piirteitä, ehkä yhtä tai kahta lukuun ottamatta. Olenkin ajatellut myöhemmin soveltaa tämän kirjan ajatuksia tapausesimerkkeihin ja miettiä ekstremismin uhkaa sitä kautta.

Ekstremisteillä on taipumus omistaa koko elämänsä aatteelleen, vetää ympäristönsäkin aggressiivisesti sen piiriin ja laajentaa valtaansa niin pitkälle kuin tilaa löytyy. Mielikuva jatkuvasta kamppailusta vaarallista vihollista vastaan johtaa tähän ja myöskin siihen, että ekstremistiliikkeillä on tapana löytää muuttuvien olosuhteiden myötä aina uusia vihollisia. Viholliset ja parhaillaan käytävä taistelu ovat liikkeiden käsitteellisiä elinehtoja.

Kirjan kiinnostavinta antia ovat kannanotot siihen, mistä ekstremismi sosiaalisesti tarkasteltuna kumpuaa. Köyhyys ja eriarvoisuus eivät Bergerin mukaan maailmanlaajuisessa, historiallisessa vertailussa ennusta ekstremismiä kovinkaan hyvin, eikä myöskään mikään ideologia tai uskonto. (Toki voi miettiä, onko esim. natsiaatteesta olemassa muita kuin ekstremistisiä muotoja). Parhaaksi selitystekijäksi Berger nostaa ”status quon murtumisen” eli nopean muutoksen sellaisissa yhteiskunnan olosuhteissa, jotka ovat vallinneet suhteellisen pitkään. Jopa rankkaa eriarvoisuutta ja väkivaltaa sisältävän järjestyksen äkillinen järkkyminen ennustaa ekstremismiä, mistä esimerkkinä arabikevään vallankumoukset ja niiden jälkeinen väkivaltaisen islamismin nousu. Ihmisillä on tapana suhtautua stabiilin järjestyksen murtumiseen kielteisesti, vaikka järjestys olisi heille itselleen epäedullinen.

Berger huomauttaa, että tästä ei tietenkään välttämättä seuraa vaatimusta säilyttää sosiaalinen ja poliittinen status quo kaikkialla ja millä hinnalla hyvänsä. Tämä siksi, että ekstremismin torjuntakin on vain yksi hyvä päämäärä, jonka toteuttamista pitää punnita toisia vasten. Jonkun muun hyvän toteuttaminen voi houkutella tekemään muutoksia, jotka samalla ikävä kyllä luovat kasvualustaa ekstremismille. Tämä on aika usein kuulemani analyysi esimerkiksi Yhdysvaltain toteuttamasta Saddam Husseinin kaatamisesta ja ”demokratian viemisestä” Irakiin viime vuosikymmenellä. Kuitenkin ekstremismin torjunta vaatii ymmärrystä siitä, mikä synnyttää juuri ekstremismiä, erotuksena vaikkapa sotien tai järjestäytyneen rikollisuuden synnystä.

Berger on melko pessimistinen sen suhteen, miten pian parhaillaan käynnissä oleva maailmanlaajuinen ekstremismin aalto – uskonnollisine, rasistisine ja muine muotoineen – voi tasaantua. Hän näkee, että sen syntyyn vaikuttivat useat epävakautta luovat tekijät, kuten joukkoviestinnän mullistuminen sosiaalisessa mediassa sekä suuret kansainväliset muuttoliikkeet, ja että sopeutumisprosessi tällaisiin asioihin on ”tuskin alkanut”. Sopeutuminen on kuitenkin mahdollista.

Ekstremismi tarjoaa aiheestaan vakuuttavan näkemyksen, koska se ei määrittele ekstremismiä vain toimintana vaan nimenomaan toimintana, joka motivoidaan aivan tietynlaisen kertomuksen ja samaistumisen kautta. Lisäksi, koska mukana on tutkimustietoa ja pohdintaa ekstremismin sosiaalisista ennakkoehdoista, kirjasta voi hyötyä politiikkaa seuratessa ja siihen osallistuessa. On helpompi arvioida, milloin ja mistä suunnasta ekstremismin uhkaa voi odottaa, miten sitä voi pyrkiä torjumaan, ja toisaalta osaa ehkä miettiä kahdesti, ennen kuin vihjaa toisten olevan ekstremistejä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s