Nykypäivän historiantutkimuksen rocktähti, professori Yuval Noah Harari kirjoitti The Economist -lehteen liberaalin kansainvälisen järjestyksen tulevaisuudennäkymistä. Hänen mukaansa on kolme ongelma-aluetta, joilla ihmiskunnalla on aitoja yhteisiä intressejä. Ilmastonmuutos, ydinsodan mahdollisuus ja tekoälytekniikan kehitys ovat koko ihmiskunnan asioita. Näitä varten tarvittaisiin jonkinlaiset globaalit säännöt ja päätöksenteon keinot. Liberalismi on Hararin mukaan edelleenkin paras aatteellinen kehys, jossa tällaisia voidaan kehittää.
En arvioi Hararin käsitystä liberalismista tai aidosti globaaleista ongelmistakaan, vaan menen pidemmälle siihen, mitä hän puhuu globaalin yhteistoiminnan pohjustamisesta. Jonkinlainen koko ihmiskunnan kattava identiteetti, (kuviteltu) yhteenkuuluvuus olisi Hararin mukaan tärkeää saavuttaa, jotta yhteisten ongelmien käsittely todella sujuisi. Sen ei pitäisi siinä mielessä olla mahdotonta, että kansakunnatkin omine identiteetteineen on pystytty tuottamaan niitä edeltäneiden, pienempien yhteisöjen ja verkostojen pohjalta. On totta, huomauttaa Harari, että usein ihmiset muodostavat yhteiset identiteettinsä kriisien kautta ja/tai vihollisten edessä – hän kirjoittaa esimerkiksi maailmansotien merkityksestä kansakunnille. Nyt vihollisiamme ovat ydinsota, ilmastonmuutos ja tietotekniikan murros.
”Jos amerikkalaiset saa yhdistymään kun sanoo heille, että ’meksikolaiset vievät työnne’, ehkäpä amerikkalaiset ja meksikolaiset saisi yhdistymään sanomalla, että ’robotit vievät työnne’”, Harari pohtii. Minä kuitenkin hieman epäilen tätä, ja tavallaan tekee mieli sanoa, että valitettavaa kyllä. Oma arvioni sanoo, että vihollisen pitää olla persoonallinen, kun taas persoonattomat tahot voivat olla vain uhkia tai vaaroja.
Suomalainen koomikko ja HS:n ex-kolumnisti Iikka Kivi oli hieman saman ongelman jäljillä kirjoittaessaan Facebook-päivityksen, jossa vertasi ilmastonmuutoksen torjumista talvisotaan: ”Ilmastonmuutos on uhkana kuin Neuvostoliitto: käsittämättömän kokoinen ja täysin säälimätön. Paitsi että ilmastonmuutos onnistuu jotenkin olemaan vielä pahempi: edes Stalin ei pahimmissa vainoharhahuuruissaankaan suunnitellut maapallon muuttamista Venuksen kaltaiseksi.”
Tätä juttua varten olisi kiva, jos tuntisin jotakin arvovaltaista vihollisuuden filosofia, esimerkiksi Carl Schmittiä, hieman paremmin. Nojaan enemmänkin Roger Scrutonin ajatuksiin persoonallisesta kohtaamisesta ja ympäröivän maailman näkemisestä subjekteina objektien sijaan. Scrutonin mukaan esimerkiksi ihmisiä voi aivan hyvin ajatella organismeina, joiden toiminta on kokonaan tieteellisesti selitettävissä – mutta tällä tavoin ajateltuna ihmiset ovat objekteja, eivät subjekteja. Objekteilta ei voi odottaa moraalista vastuunottoa, eikä niiltä voi pyytää mitään henkilökohtaisia näkemyksiä siitä, miksi ne toimivat jollain tavalla. Objekti-ihminen vain toimii sen mukaan, mitä prosesseja hänen kehossaan tapahtuu. Jos haluamme toimia ja ymmärtää toisiamme ihmisinä eikä vain eliöinä, joudumme olettamaan itsellemme ja toisillemme subjektin aseman.
Arvioisin, että myös vihollisuus edellyttää tällaista subjektiuden olettamista. Jos vihollinen on taho, jonka kanssa toimiessa ei voi ajatella moraalisilla käsitteillä (kuten loukkaus, syyllisyys, kosto, hyvitys, armo, anteeksianto), onko siitä mielekästä puhua vihollisena? Mielestäni Vladimir Putin sanoi aikoinaan osuvasti, että viholliset eivät ole pahinta tässä maailmassa: heidän kanssaan kamppaillaan jonkin aikaa ja lopulta neuvotellaan rauha. Vihollisuuden ilmiöön sisältyy aina neuvottelun ja rauhan tekemisen mahdollisuus, vaikka nämä mahdollisuudet tuntuisivat käytännössä miten kaukaisilta hyvänsä.
Ilmastonmuutos, ydinaseet ja tekoäly eivät ole vihollisia. Tekoäly juuri ja juuri voisi olla, jos rupeaisimme ajattelemaan sitä moraalisesti vastuunalaisena subjektina. Mutta ydinaseet ovat inhimillisten vihollisten jatkeita ja ilmastonmuutos luonnon prosessi, jota ei voi ymmärtää subjektina ja jonka selittäminen objektimielessäkin on monimutkainen tehtävä. En vertaisi ilmastonmuutoksen mahdollisia tapahtumakulkuja Stalinin suunnitelmiin, nimenomaan koska Stalin oli persoonallinen olento joka suunnitteli jotakin, mutta ilmastonmuutos ei suunnittele mitään (eikä kukaan edes suunnittele sitä). Myös ilmastonmuutoksen kutsuminen ”täysin säälimättömäksi” on tällaista persoonallisen ja persoonattoman sotkemista keskenään. Neuvostoliittoa voi kutsua säälimättömäksi nimenomaan sen takia, että se koostui ihmisistä, ja ihmisiltä voisi sentään periaatteessa odottaa sääliä. Ilmastonmuutoksen ”säälimättömyys” on trivialiteetti. Tietenkään ilmasto ei sääli ketään, koska se on persoonaton fysikaalisten olosuhteiden kokoelma.
Uhkasta tai vaarasta ei saa leivottua vihollista, jos sitä ei kuvittele persoonaksi. Tähän suuntaan viittaa mielestäni sekin, mitä tapahtuu käytännössä, kun Iikka Kivi yrittää esittää ilmastonmuutoksen vihollisenamme. Moraalisen paheksuntansa hän joutuu kuitenkin lopulta kohdistamaan ihmisiin: ”Sipilät, Orpot ja Halla-ahot ovat aikamme Otto Wille Kuusisia. Sen sijaan, että he ymmärtäisivät ihan vakavuuden [sic…] ja taistelun välttämättömyyden, he astuvat vihollisen riveihin etsimään mahdollisimman edullista asemaa itselleen.”
Vastaavaa paheksuntaa ei voi kohdistaa ilmastonmuutokseen, koska sillä ei ole persoonallista hahmoa, motiiveja eikä vastuuta. Todellisuudessa me tunnustamme nämä tällaiset asiat vain ihmisten ja ihmisten luomien instituutioiden yhteydessä. Siksi ilmastonmuutos-vihollisen vastainen taistelu muuttuu, veikkaisin jopa että väistämättä, taisteluksi ihmisvihollisia vastaan. En tiedä, onko tämä esimerkiksi Iikka Kiven tavoite, mutta niin siinä käy.
Otto Wille Kuusinen ja kumppanit menivät Neuvostoliiton puolelle, koska he oikeasti ajattelivat, että Neuvostoliitto on hyvä juttu. Kukaan ei sen sijaan mene ilmastonmuutoksen puolelle, koska ajattelee ilmastonmuutoksesta hyvää ja haluaa tietoisesti tuoda Suomenkin sen piiriin. Kysymys on vain siitä, että ”Sipilät, Orpot ja Halla-ahot” eivät pidä uhkaa yhtä suurena kuin Iikka Kivi. Hieman verrannollista on se, kuinka perussuomalaiset eivät oman ilmoituksensa mukaan vastusta maahanmuuttajia (vihollisina), vaan ns. haittamaahanmuuttoa (persoonattomana uhkana). Enemmän vihollisen kaltaiseen asemaan päätyvät heidän näkökulmastaan ne, jotka eivät tunnusta haittamaahanmuuton olemassaoloa tai uhkaavuutta. Tämä joukko on se kaamea punavihreä tärähtäneistö, jota vaikkapa Suomen Uutisten kommenttiosioissa saattaa nähdä haukuttavan.
Mielenkiintoinen jatkokysymys on kuitenkin se, miksi persoonallinen vihollinen yhdistää ihmisiä tehokkaammin kuin persoonaton uhka tai vaara – ja onko asia edes todella niin. Mieleeni muistui vastaesimerkiksi muutaman vuoden takainen uutinen Unkarista, jossa tulvat olivat saaneet paikalliset jättämään hetkeksi perinteiset kiistansa. Budapestissa esimerkiksi romanit ja avoimesti rasistisen Unkarin kansalliskaartin jäsenet olivat ryhtyneet valmistelemaan patovalleja yksissä tuumin. Jutussa lainattiin muuatta kansalliskaartilaista seuraavasti: ”Jos vesi uhkaa viedä talosi, ei kukaan välitä minkä värinen on apuun tuleva ihminen.”
Linkittämättömiä lähteitä:
Roger Scruton, The Soul of the World (2014).
Mark Galeotti, We Need to Talk about Putin (2019).
Poliittinen safari 