Kirjaesittelyssä Die Autoritäre Revolte

Eräs kliseinen näkemys kommunismista kuuluu niin, että ”onhan se periaatteessa hieno aate, toteutus vain on mennyt pieleen”. Lainkaan yhtä usein ei törmää ihmisiin, jotka miettivät natsismia, fasismia tai francolaisia, ja sitten toteavat saman: ”Hmm… Myönnetään, se riistäytyi hieman käsistä, ikävä kyllä… Mutta olihan heillä tiettyjä pointteja… Ei nyt heitetä lasta pesuveden mukana…”

Konservatiivista radikalismia?

Volker Weissin kirja Die Autoritäre Revolte: Die Neue Rechte und der Untergang des Abendlandes (Klett-Cotta, 2017, suom. ”Autoritäärinen kapina: Uusi oikeisto ja länsimaiden perikato”) alkaa kuvauksella keskustelutilaisuudesta , jossa kahden uusoikeistolaisen lehden edustajat Karlheinz Weißmann ja Michael Stürzenberger puivat kysymystä ”onko islam vihollisemme”. Stürzenberger oli sitä mieltä, että islaminuskoisten on voimakkaasti maallistuttava voidakseen todella kuulua saksalaiseen yhteiskuntaan. Positiivisia, ja ilmeisesti islamin kanssa vastakkaisia, arvoja hänelle olivat mm. ”perustuslaki, miehen ja naisen tasavertaisuus ja vapaus”. Sen sijaan Weißmann katsoi, että islam ei ole uhka. Hänen mukaansa ”kansat ajavat karille liberalismiin, eivät islamiin”. 

Toki myös Karlheinz Weißmann suhtautuu kielteisesti maahanmuuttoon. Hänen kaltaisensa hahmot haluavat epäliberaalia yhteiskuntaa, mutta eurooppalaisista lähtökohdista. Volker Weiss pyrkii osoittamaan, että tällainen ajattelu on vahvistunut Saksan uusoikeistossa, jonka muutoksia näkyvimmin ilmentää puolue Alternative für Deutschland. Alun perin euroalueen talouspolitiikkaan keskittynyt populistipuolue on siirtynyt ensin maahanmuuton arvosteluun ja sitten oikeistoradikaalia ideologiaa suosivaan suuntaan – vieläpä varsin lyhyessä ajassa. 

Radikaali oikeisto pitää sisällään monenlaisia aatteita, mutta niissä kaikissa yhteisön ihanne voittaa yksilön näkökulman ja selkeitä, vahvoja auktoriteetteja arvostetaan. Tämän takia voisin kutsua sitä myös radikaaliksi konservatismiksi, erotuksena oikeiston yksilökeskeisistä suunnista kuten libertarismista. Saksassa radikaalin konservatismin aateperintö tulee Weimarin tasavallan (1919-1933) ajan oikeistoskenestä, jota yhdisti liberalismin ja marxilaisuuden vastaisuus. Mukana tässä skenessä oli tietenkin myös natsismi.

Weiss ruotii historiallisia, henkilösuhteista muodostuvia jatkumoja vanhasta oikeistosta uuteen, ja niitä tuntuu riittävän. Esimerkkinä mainitsen sveitsiläisen Armin Mohlerin (1920-2003), joka halusi nuorena miehenä Neuvostoliiton vastaiseen sotaan Saksan Waffen-SS:n vapaaehtoisena. Häntä ei kuitenkaan hyväksytty järjestöön. Toisen maailmansodan jälkeen Mohler keskittyi kirjoittamaan. Hän kehitti käsitteen ”konservatiivinen vallankumous”, jonka oli tarkoitus kuvata Weimarin tasavallan radikaalioikeistoa, mutta vain riisuttuna puhdasoppisesta natsismista. Tähän Weissin mukaan melko väkinäisesti rakennettuun koulukuntaan kuului muun muassa sellaisia kirjoittajia kuin historioitsijat Oswald Spengler (tunnetaan kirjasta Länsimaiden perikato, vrt. Weissin oman kirjan nimi) ja Arthur Moeller van den Bruck sekä juristi Carl Schmitt, joka tosin liittyi 1930-luvulla natsipuolueen jäseneksi. Mohler oli itse konstruoimansa koulukunnan soihdunkantaja sodan jälkeisellä aikakaudella.

Weiss kiinnittää huomiota myös siihen, ettei radikaali konservatismi (tai miksi sitä haluaakaan kutsua) ole ollut mitenkään puhtaasti saksalainen ilmiö. Merkittävää kansainvälistä yhteistyötä on tehty esimerkiksi ranskalaisten kanssa. Entinen SS-Sturmbannführer (majuri) Arthur Erhardt (1896-1971) perusti pian sodan jälkeen Nation Europa -nimisen oikeistoradikaalin lehden, joka sai taloudellista tukea Ranskasta. Nation Europaan kirjoitti paitsi edellä mainittu sveitsiläinen avainfiguuri Mohler, myös esimerkiksi ranskalainen filosofi Alain de Benoist, joka on edelleen elossa (s. 1943). Hän taas on melko usein ollut esillä suomalaisessakin uusoikeiston verkkomediassa, Sarastuksessa.

Itse sanoisin, että konservatiivinen vallankumous on onnistunut termi, huolimatta väitetystä historiattomuudestaan ja käsitteellisestä ristiriitaisuudestaan. Siihen samaistuvat ihmiset katsovat, että nyky-yhteiskunnassa vallitsee liberalismin ja sosialismin  ylivalta, joka vapauksien ja tasa-arvon nimissä jatkuvasti murentaa perinteistä kansallista tai länsimaista elämänmallia. Näiden rappeuttavien aatteiden vaikutus on voitettava jonkinlaisen vallankumouksen kautta. 

Monet Weissin kirjassa esitellyt henkilöt ovat kiinnostuneita ”metapoliittisesta” vaikuttamisesta, siis politiikan ennakkoehtojen ja lähtökohtien muokkaamisesta. He haaveilevat esimerkiksi 1960-luvun lopun vapaamielistä käännettä vastaavasta kulttuurin murroksesta, jossa yleisesti hyväksytyiksi arvoiksi tulisivatkin kansallinen yhteenkuuluvuus ja velvollisuudentunto sekä perinteinen, stabiiliin perheeseen tähtäävä seksuaalimoraali. Toiset painottavat, että metapolitiikka ja asennevaikuttaminen ei riitä, vaan tarvitaan konkreettista (puolue)poliittista päätöksentekoa konservatiivisten ihanteiden puolesta.

Mitä sitten käytännössä tarkoittaa ”konservatiivinen” ei ole niin kovin selvää, ja Weiss huomauttaakin, että uusoikeiston eetos on paikoitellen hyvin kaukana klassisesta konservatismista. Kirjansa loppua kohti Weiss omistaa melkoisen pätkän pohdintaa amerikkalaiselle Jack Donovanille, jonka kirjoittaman kirjan saksalainen Antaios-kustantamo on julkaissut käännettynä ja joka nauttii ilmeisesti suosiota tiettyjen Weissin kirjan avainhenkilöiden keskuudessa. Donovanin oppi on eräänlaista uustribalismia: miehekkäiden miesten tulisi lyöttäytyä yhteen ja perustaa uusia barbaariheimoja, joissa ikiaikaiset soturiarvot ovat kunniassa. Mitään valtiota tai sivilisaatiota ei edes pitäisi tavoitella. (Ei ehkä yllätys, että myös Donovan on päässyt esille aiemmin mainitussa Sarastus-lehdessä.)

Donovanin ja hänen faniensa esimerkki näyttää ytimekkäästi, mitä konservatismille voi käydä kun se radikalisoituu. Vallankumoukselliset, aatteeseen katsomatta, pitävät nyky-yhteiskuntaa korjauskelvottomana: se täytyy lopettaa tai siitä pitää sanoutua irti, jotta uusi hyvä elämänmalli voidaan aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä. Kun konservatiivi radikalisoituu, hänen uusi hyvä elämänsä muodostuu joistakin vanhoista, jopa muinaisista käytännöistä, jotka täytyy saattaa voimaan ilman, että modernit käytännöt ovat tiellä häiritsemässä. Käytännössä tuloksena on siis radikaali uudistusohjelma, joka vain on muinaisuuteen liittyvien käsitysten inspiroima. Juuri näin esimerkiksi natsien projektia voisi luonnehtia. Klassinen tai maltillinen konservatiivi epäilee tällaista ja voi pyrkiä säilyttämään myös modernimpaa kulttuuria, jos se on sitä mihin hän (ja useimmat kanssaihmiset) ovat tottuneet. Siksi kai Edmund Burken tai Roger Scrutonin tyyppisiin konservatismin jättiläisiin viitataankin hyvin harvoin radikaalien konservatiivien teksteissä: nämä ajattelijat ovat liian lauhkeita ja pidättyväisiä. Tämä saattaa kertoa myös mannermaisen ja anglosaksisen perinteen vastakkainasettelusta. Tuhahtelihan tulenkatkuinen Nietzschekin aikoinaan kädenlämpöisille englantilaisille.

Heim ins Reich

Eri maiden radikaaleissa konservatiiveissa on kansallisia erityispiirteitä. Saksassa keskeinen on kysymys valtiomuodosta. Tasavalta (Republik) ei ole koskaan tälle porukalle kelvannut, vaan todellisen Saksan pitäisi olla valtakunta (Reich). Koska sanasta tulee ensimmäisenä mieleen Hitlerin aika, täytyy sitä vähän selventää. Edellä mainittu A. M. van den Bruck lanseerasi 20-luvulla ajatuksen siitä, että Saksan historiassa on ollut ensimmäinen valtakunta (katolilaisen keisarin hallitsema Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, v. 962-1806) ja toinen valtakunta (protestanttisen keisarin Saksan keisarikunta, 1871-1918). Van den Bruck odotti alkavaksi ”kolmatta valtakuntaa”, ja tuo käsite liitettiinkin sitten muiden toimesta Hitlerin valtakauteen. 

Vähintäänkin ”valtakunta” tarkoittaisi suurvaltaa, jonka ympärillä on etupiiri. Ilmeisesti siihen liittyy myös jonkinlainen vahvan tai sakraalin johtajan hallinto, mutta käsite on hyvin epämääräinen, suorastaan mystinen. Joka tapauksessa nyky-Saksankin uusoikeistossa jotkut hellivät ajatuksia, että tämänhetkinen tasavalta on huono ratkaisu, jopa historiallinen vääryys, ja että sen tilalle pitäisi saada valtakunta. Tämä on maailman- ja geopoliittisesti huomionarvoinen seikka, varsinkin jos uusoikeisto entisestään vahvistuu poliittisessa kilpailussa. Kyse on samasta aatteellisesta taipumuksesta, joka vei Saksan kahteen tuhoisaan valloitussotaan viime vuosisadalla – tosin, täytyy muistaa, melko erilaisissa olosuhteissa kuin mitkä nykyään vallitsevat.

Valtakunnan lisäksi lännen tai länsimaiden käsite on tärkeä (saks. Abendland, ”illan maa”). Tämä on toki yhteistä uusoikeistolle kautta Euroopan. Weiss käy länsimaisuuskeskustelun pitkää historiaa läpi useammalta vuosisadalta ja osoittaa kaksi tärkeää seikkaa: länsi on erittäin vahvasti suhteellinen käsite, ja toisekseen siihen on liitetty vaihtelevasti toivottuja ja ei-toivottuja piirteitä. Saksassa on toisaalta tunnettu vastenmielisyyttä sitä ”länttä” kohtaan, jota edustaa englanninkielinen maailma, ja toisaalta identifioiduttu itse länneksi esimerkiksi venäläistä itämaisuutta vastaan. Tänä päivänä myyttinen Abendland-käsite liittyy kiinnostavaa kyllä etenkin itäiseen Saksaan, jonka kommunistihallinnon aika ”säästi” liberalismilta ja runsaalta maahanmuutolta, ja joka on noussut esiin kansallismielisen AfD-puolueen tärkeimpänä tukialueena.

Weiss pyrkii kirjassaan todistelemaan monipuolisesti, että uusoikeiston maalailut kansallisesta – tai joskus länsimaalaisesta (abendländisch) – olemuksesta pohjautuvat korkeintaan heikosti konkreettisiin historian olosuhteisiin. Ne ovat enemmänkin utopioita, mutta se ei tarkoita että niillä ei olisi motivoivaa voimaa. Ehkä jopa päin vastoin.

Liberaalia yhteiskuntaa tukeva maahanmuuttokriitikko käsittelee maahanmuuttoa yhtenä teknisenä ongelma-alueena yhteiskunnan manageroinnissa, mutta hänellä ei ole kokonaisvaltaista visiota siitä, miten yhteiskunta pitäisi muotoilla. Liberalismi, joka korostaa yksilöiden valintoja ja henkilökohtaisia missioita, ei yleensäkään tarjoa sellaista. Radikaaleja konservatiiveja tämä vajavaisuus ei miellytä. He tahtovat antaa oikukkaalle yksilöiden massalle muodon myyteillä, rituaaleilla ja symboliikalla. He visioivat kansakunnalle yhteistä kohtaloa. Se vaatii epäanalyyttistä, voisi jopa sanoa epärationaalista ajattelua, mutta ehkä juuri siksi se on vetoavaa ja sitouttavaa. Sen vetovoima näkyy uusoikeistossa aiempaa vahvemmin.

Weiss vertailee myös kiinnostavasti islamismia ja uusoikeistoa. Islamismi näyttäytyy uusoikeistolle toisinaan uhkana, mutta toisinaan jopa hengenheimolaisena: ”perinteisten arvojen” liikkeenä, joka on vain jotenkin olemukseltaan vieras Euroopalle. AfD:läinen poliitikko Björn Höcke tiivisti jälkimmäisen näkemyksen sanoihin ”der Islam ist nicht mein Feind, unser Feind ist die europäische Dekadenz” (”islam ei ole viholliseni, vihollisemme on eurooppalainen rappio”).

Vastaavaa jännitettä olen nähnyt vuosien varrella myös suomalaisessa oikeistokirjoittelussa. Esimerkiksi Jussi Halla-aho on perustellut omaa maahanmuuttokritiikkiään valistuksen ja liberalismin perinteisiin kuuluvilla ajatuksilla; toisaalta vaikkapa Timo Hännikäinen on julistanut sympatiaansa ”absoluuttista monarkiaa” ja ”sääty-yhteiskuntaa” kohtaan sekä vaatinut, että valistuksen ja Ranskan vallankumouksen periaatteet on dekonstruoitava. Nämä ja monet muut eri lähtökohdista tulevat vaikuttajat kuuluvat kuitenkin samaan poliittiseen leiriin eli uusoikeistoon, koska he kaikki haluavat tiukat rajat maahanmuutolle.

Aivan kirjansa lopussa Weiss myös käsittelee hieman sitä, kuinka eurooppalainen vasemmisto on nostanut uusoikeistoa tikunnokkaan, mutta vaiennut häveliäästi siitä, mitä konservatiivinen islam tarkoittaa käytännössä ihmisten arkeen sovellettuna. Hän korostaa, että autoritäärisiä pyrkimyksiä pitäisi arvostella ja vastustaa johdonmukaisesti esiintyivät ne missä yhteydessä tahansa, jos halutaan todella välttää niiden vahvistuminen yhteiskunnassa.

Yhteenveto

Totesin jo, että Weissin kirjan perusteella Saksan uusoikeistossa näkyy kehitys, joka suosii autoritääristen liikkeiden aateperintöä ja vastaavasti marginalisoi liberaalia ajattelua. Absoluuttisesti kuinka autoritääristä politiikkaa esimerkiksi AfD-puolueen edustajisto tai kannattajakunta haluaa, ei kuitenkaan selviä tästä kirjasta. Laajoihin kyselyselvityksiin ei nähdäkseni vedota kertaakaan, enkä tiedä onko sellaisia tehtykään. Die Autoritäre Revolte on paljolti tiettyjen avainhenkilöiden tekemisiin, sanomisiin ja kontakteihin vetoava kuvaileva esitys. Tämä antaa tietysti myös mahdollisuuden epäillä, onko se niin sanoakseni poiminut (pahat) rusinat pullasta.

Kuitenkaan kirja ei varmasti ole vailla arvoa, kun pyritään hahmottamaan uusoikeiston eri virtauksia. On tärkeää tunnistaa, että sen piirissä elää varsin erilaisia käsityksiä siitä, miten hyvä yhteiskunta ja ihmiselämä rakentuu. Joskus näkemykset eivät edustakaan konservatismia pelkästään ikäviksi koettujen ja usein maahanmuuttoon liittyvien muutosten torjumisena, vaan pikemminkin radikaaleina muutoksina kohti jyrkempiä hierarkioita ja ankarampia moraalikoodeja. Kumpi näistä konservatiivisuuden ”moodeista” sitten mahtaa edustaa uusoikeiston tulevaisuutta?

Lisälukemista: Ylen artikkeli AfD-puolueen radikalisaatiosta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s