Miksi keskustella?

On ehkä tavallaan sattumaa, mutta huomionarvoista, miten lähellä sanat ”keskusta” ja ”keskustelu” ovat toisiaan. Nähtävästi jälkimmäinen onkin johdettu edellisestä. Panen tämän merkille, koska keskusteluun suhtautuvat politiikan kentällä myönteisimmin ne, jotka ovat lähellä keskustaa (en tarkoita puoluetta vaan keskikohtaa!), ja skeptisyys keskustelua kohtaan kasvaa sitä mukaa mitä kauemmas reunoille päin mennään. Niin laitavasemmalla kuin -oikealla törmää tulkintaan, jonka mukaan politiikassa ei ole kysymys yhteisten ongelmien ratkaisemisesta vaan valtakamppailusta ja jopa vihollisiksi kutsuttujen tahojen voittamisesta. Maltillisemmatkin ihmiset voivat allekirjoittaa tällaisia näkemyksiä, kuten vaikka Tommi Uschanov Ylen sivuilla julkaistussa esseessään: ”Politiikka on toisten pakottamista omaan tahtoon tai joutumista pakotetuksi toisten tahtoon.” Voiko keskustelun aikaansaaminen eri osapuolten välille tuntua kovinkaan tärkeältä, jos lähtökohta on tämä?

Valtaa korostavissa tulkinnoissa on epäilemättä perää. Keskustelu ei muutu päätöksenteoksi pelkästään sillä, että sitä jatketaan tarpeeksi kauan. Mutta pitäisikö meidän odottaakaan keskustelulta poliittisten ongelmien ratkeamista, vai jotakin muuta? Voiko sanoa, että toistuva ja sinnikäs keskustelu erimielisten välillä palvelisi sentään jotakin hyvää yhteiskunnassamme?

Tommi Uschanov käytti hyvin räikeää sanaa, kun hän esitti politiikan ytimen juuri pakottamisena tai pakotetuksi joutumisena. Ensiksi tästä tulee ainakin minulle mieleen, että selästä työnnetään jonnekin lankulle kävelemään ja vielä varmuuden vuoksi osoitetaan pistoolilla perään. On aivan selvää, että Suomessa poliittiset päätökset eivät toteudu tällaisilla tavoilla, vaikka tietysti ne periaatteessa voisivat toteutua ja valitettavasti jossakin päin maailmaa toteutuvatkin. 

Luultavasti sana ”pakottaa” tuntuukin niin hätkähdyttävältä, koska poliittisiin päätöksiin (usein siis joidenkin toisten tahtoon) taipuessa meistä ei tunnu samalta kuin kävellä lankulle pistooli selän takana. Harvalle meistä on yhtä paha pakko, jos joudumme maksamaan bensalitrasta hieman enemmän, ottamaan maahamme parisataa kiintiöpakolaista enemmän tai hyväksymään sen, että turpeenpolttoa ei ajetakaan alas. On kuitenkin mahdollista, että tällaistenkin asioiden hyväksyminen rupeaa tuntumaan lankkumaisen nöyryyttävältä ja myöskin yhtä vaaralliselta. 

Keskustelun tarkoitus ei välttämättä ole löytää poliittisia ratkaisuja, joihin kaikki olisivat yhtä valmiita alistumaan. Ehkä kuitenkin keskustelu tekee eri osapuolille helpommaksi hyväksyä, että heidät joissakin asioissa pakotetaan toisten tahdon mukaiseen menettelyyn. Keskustelevassa yhteiskunnassa päätöksistä syntyvä pakko ei ole poliittisen kiistan häviävälle osapuolelle niinkään kammottava vaan lähinnä ärsyttävä asia.

Äidinkielenopettaja ja kirjailija Jyri Paretskoi tunnetaan vuonna 2016 lanseeraamastaan käsitteestä ”tolkun ihminen”, joka on tulkittu suopeammin oikeistossa ja vähemmän suopeasti vasemmistossa. Varsinkin äärivasemmistolaisille tolkun ihminen tarkoittaa pikkuporvarillista kansalaista, joka pyrkii aina asemoimaan itsensä poliittisen kentän keskustaan, vaikka siellä harjoitettaisiin sortoa ja syrjintää.

Olen näköjään tänään etymologisella tuulella, sillä tekee mieleni huomioida miten sana ”tolkku” liittyy ”tulkintaan” ja edelleen ymmärtämiseen. Tolkun ihmistä on vasemmalla ajateltu idioottimaisen auliina sentristinä, mutta eikö se paljon perustellummin tarkoittaisi ihmistä, joka pyrkii saamaan asioista tolkkua eli ymmärtämään niitä? Jyri Paretskoi kertoikin hiljattain haastattelussa, että hän ymmärtää tolkun metodiksi: ”tarkastellaan asiaa eri kanteilta ja yritetään ymmärtää erilaisia mielipiteitä”. Keskustelusta hän puolestaan sanoo, että sen tavoite ei ole voittaa vaan ymmärtää.

Keskustelua kohtaan eri tahoilla tunnettu epäluulo saattaa perustua siihen, miten paljon ihmiset tänä päivänä altistuvat niin sanotulle julkiselle keskustelulle. Mutta julkinen keskustelu on usein aivan eri ilmiö kuin keskustelu. Kun kaksi poliitikkoa istuu vastakkain A-Studiossa tai kuittailee toisilleen Twitterissä, on aivan selvää, ettei tavoitteena ole vastavuoroinen ymmärtäminen vaan voittaminen – miten sitä nyt sitten mitataankaan. Jyri Paretskoin kriteereillä sellainen viestintä ei edes ole keskustelua. Olisi mielenkiintoista nähdä vaikkapa Li Andersson ja Riikka Purra joskus keskustelemassa ymmärrys ykköstavoitteenaan, mutta sitä varten minun pitäisi olla kärpänen Eduskunnan kahvilan katossa (enkä ehkä siltikään saisi tilaisuutta).

Keskustelu-skepsikseen voi tietysti olla muitakin syitä. Mitä, jos voiton saavuttaminen poliittisessa konfliktissa on aivan turkasen tärkeää? Jos vastapuoli nyt jumalauta vain on väärässä ja paha ja haluaa tuhota kaiken hyvän? Silloin keskustelu voi näyttäytyä paukkujen tuhlaamisena. Miksi käyttäisin aikaani ja energiaani kuuntelemiseen, ymmärtämiseen ja selittämiseen, kun voin käyttää sen propagandasometukseen tai jalkautuvaan aktivismiin? 

En kuitenkaan ole varma, voiko konflikteja voittaa pyrkimättä myös vastustajansa syvempään ymmärtämiseen. Ainakin arvelen, että kiihkeästi voittoon orientoituneella menetelmällä saavutetut voitot jäävät pintapuolisiksi. Länsimaisessa demokratiassa ratkaisevan ja kompromissittoman poliittisen voiton paraatiesimerkki on natsien valtaannousu Saksassa. Vakuuttiko se kaikki saksalaiset natsismin hyvyydestä? Ei selvästikään, vaan lyhyen ja tuhoisan yksipuoluevallan jälkeen muut poliittiset suuntaukset nousivat jälleen valtavirtaan ja natsismi itse painui marginaaliin. Se siitä voitosta, jonka ylivoimaisesti suurimmat aikaansaannokset olivat lopulta ruumiskasat.

Keskustelun etuja vasemmistolaisesta näkökulmasta on eritellyt esimerkiksi politiikan ja kansainvälisten suhteiden professori Matt McManus Areo-verkkolehdessä, jota muuten suosittelen lukijoilleni. Hän operoi käsitteillä, jotka sopivat Amerikkaan, eli vasemmistolainen on sama kuin progressiivinen ja oikeistolainen on konservatiivi. Perusajatus on silti aivan ymmärrettävä ja sovellettavissa meille, sekä tietenkin vastavuoroisesti oikeistolaisten omaksuttavissa.

McManus esittää tiettyjä varauksia. Jotkut konservatiivit ovat todella niin kiihkeitä (äärioikeistolaisia), ettei keskusteleminen ole kaiken vaivan arvoista. Osa konservatiiveista kuitenkin on sillä tavoin kohtuuden ystäviä, että he voivat ainakin hienosäätää näkemyksiään sopivissa olosuhteissa. Keskustelu voi osaltaan luoda olosuhteita, joissa muutos mahdollistuu. 

McManusin mukaan vasemmistolaisen ei kannata olettaa, että keskustelu oikeistolaisen kanssa muuttaisi tämänkin vasemmistolaiseksi, koska ”politiikka ei suureltakaan osin perustu argumentteihin ja käytäntöihin vaan asenteisiin ja persoonallisuuksiin”. Mutta kun ensiksi tuntee oikeistolaisia näkemyksiä – hyvin argumentoidussa muodossa – on mahdollista ottaa puheeksi yhteisiä huolenaiheita. McManus muistuttaa, että esimerkiksi kolonialismia on arvosteltu niin oikeistolaisista (konservatiivisista) lähtökohdista kuin vasemmistolaisistakin. 

Lisäksi itse uskon, että suuri osa ihmisten poliittisista intohimoista palautuu sellaisiin perustarpeisiin kuin turvallisuus tai omaehtoisen toiminnan ja elämänhallinnan mahdollisuus, ja että nämä tarpeet osataan ottaa vakavasti hyvinkin erilaisissa poliittisissa leireissä. Jokaisen yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta kiinnostuneen ihmisen olisi välillä syytä kysyä itseltään ”mitä minä toivon tältä yhteiskunnalta, ja miten olen päätynyt toivomaan juuri sitä?” Vastaus ei välttämättä sisälläkään kaikkia postauksia, joista on päätynyt tykkäämään tai kaikkia näkemyksiä, joita on puolustanut julkisesti. Joskus niiden kautta onkin saattanut lähinnä signaloida omaa poliittista heimoutumistaan; minä ainakin olen.

Sen sijaan vastaus luultavasti sisältää joitakin merkittäviä toiveita, jotka perustuvat ihan henkilökohtaiseen historiaan ja elämänkulkuun. Tämän taustan sanoittaminen, siis astuminen esiin pikemminkin ihmisenä kuin mielipide- ja perusteluautomaattina, voi olla arvokas elementti keskustelussa. Kysymys ”mitä sinä ajattelet asioista” liittyy läheisesti kysymyksiin ”millainen ihminen mielestäsi olet” ja ”miten olet tullut tuollaiseksi”. A-Studiossa niille ei ymmärrettävästi ole tilaa, mutta monissa muissa yhteyksissä luulisi olevan.

McManusin artikkelin viimeinen syy, miksi vasemmistolaisena kannattaisi tavoitella keskusteluyhteyttä konservatiivien (oikeistolaisten) kanssa, on kokonaisuudessaan suomentamisen väärti. ”Saatat myös pehmentää maltillisen konservatiivin asenteita poliittista vasemmistoa kohtaan, jolloin tämä ei suhtaudu tulevaisuudessa niin vihamielisesti edistykselliseen politiikkaan. Jos tasa-arvoistavia poliittisia linjauksia onnistutaan tekemään ja niiden halutaan säilyvän, tällainen voi olla arvokasta – jopa vaikka oikeistopuolueet ottaisivat vuorostaan vallan. Esimerkiksi Ison-Britannian vaaleissa 1951 työväenpuolue oli sen verran suosittu, että vaikka konservatiivit pääsivät taas valtaan, he eivät kumonneet moniakaan niistä hyvinvointiuudistuksista joita oli aiemmin tehty. Uudistukset olivat osoittautuneet sen verran suosituiksi, että ne kestivät vallanvaihdon. Asenteiden pehmentäminen on usein vaikuttanut edistyksellisten poliittisten linjausten säilymiseen, ja vasemmiston olisi järkevää pitää muistissaan nämä historialliset ennakkotapaukset.”

Eli politiikassa kannattaisi, vaikka pitääkin oman päänsä, näyttää myös vastustajien silmissä enemmän hyvältä tyypiltä kuin täydeltä mulkulta. Tiedämme varmasti kokemuksesta erittäin hyvin, että jos pitää toista ihmistä pahana tai inhottavana, hänen kaikkia ideoitansa on helppoa paheksua niiden sisällöstä riippumatta. Eikö tämä voisi toimia toisinkin päin: jos pitääkin toista hyvänä tyyppinä, ehkä pystyy hyväksymään tämän ehdotuksia ja tekemisiä myös silloin, kun ne eivät ole aivan omien ihanteiden mukaisia. Ja toistemme näkeminen hieman parempina tyyppeinä onnistuu luultavammin keskustelun kautta kuin tykittämällä propagandaa ja vastapropagandaa.