Sukupuolueiden noususta

Otsikossa on enemmän tai vähemmän onnistunut uudissana, joka yhdistää ”sukupuolen” ja ”puolueen”.

Viime vuosina Suomen puoluekentällä on ollut kasvussa kaksi puoluetta, joista toista kannattavat suhteettoman paljon miehet, toista puolestaan naiset. Tarkoitan nyt perussuomalaisia ja vihreitä. 2019 eduskuntavaaleissa vihreillä oli tuplasti niin paljon nais- kuin miespuolisia kannattajia, perussuomalaisilla suhdeluku meni toisin päin.

Koiranen et al. kiinnittivät selvityksessään vuonna 2017 huomiota siihen, että Vasemmistoliitto on jäsenrakenteeltaan lähentymässä vihreitä. Jäsenrakenteen lisäksi myös kannattajakunta alkaa muistuttaa vihreiden kannattajia – puolueen kannattajat ovat jo nykyisellään yhä useammin nuoria, korkeasti koulutettuja sekä naisia (Koiranen et al. 2017, s. 80). Ylempänä linkitetystä MTV:n jutusta voi todeta, että vinouma näkyy jo 2019 vaalien äänestäjissä. Edelleen Koirasen et al. selvityksen mukaan jo vuonna 2017 perussuomalaisten jäsenistä 74 % oli miehiä, kannattajista puolestaan 68 %.

Suomalaisten medioiden politiikkasisältöjä kohta vuosikymmenen säännöllisesti seurattuani ajattelen, että puolueiden demografiset painotukset esitetään tyypillisesti ongelmana, joka puolueiden pitäisi ratkaista. Mediat lähtevät tai ovat pitkään lähteneet siitä, että jokainen puolue haluaa lähtökohtaisesti olla edustettuna tasaisesti kaikissa väestöryhmissä niin iän, koulutuksen, sukupuolen, asuinpaikan kuin muidenkin tekijöiden mukaan jaotellen. Entiset kolme suurta puoluetta, Kokoomus, Keskusta ja SDP kai todella pyrkivätkin suunnilleen tähän, varsinkin 2000-luvun alkuvuosikymmenellä. Niinpä esimerkiksi Kokoomuksen piti olla peräti työväenpuolue. Perussuomalaisten nousua jotkut selittivätkin sillä, että suurilla puolueilla oli lähes täysin samat asiasisällöt, vain erilaisin brändein verhoiltuina.

Katsoin vähän aikaa sitten Ylen Ulkolinja-dokumentin ”USA:n syvä kahtiajako”. Siinä kuvailtiin, että presidentiksi pyrkiessään niin Bill Clinton, Bush nuorempi kuin Obamakin pyrkivät keräämään kannatusta tasaisesti kaikkialta ja puhuivat kansakunnan yhtenäisyydestä. Trump sen sijaan valitsi toisen strategian: suunnataan viesti ennen kaikkea rajatulle kannattajakunnalle eikä yritetäkään olla kaikille sopiva vaihtoehto. Lopulta Trumpin äänestäjäkuntaa voimakkaimmin leimannut demografinen tekijä olikin sitten valkoinen etnisyys.

Trumpin kampanja osoitti, että voittaakseen ei tarvitse miellyttää kaikkia. Sitä paitsi, jos haluaa voittaa sellaisella asialistalla, jolla voidaan muuttaa yhteiskuntaa olennaisesti, ei varmaankaan edes saa miellyttää kaikkia. Nimittäin jos kukaan ei suutu, mikään ei muutu. Tämä ajatus on varmaankin nyt taas muodissa. Se voi johtaa myös tarkastelemaan tietyllä tavalla painottunutta kannattajakuntaa rajoitteen sijasta resurssina. Tällöin ei kysytäkään ”mitä meidän on tehtävä, jotta voimme kerätä demografisesti tasaisen porukan” vaan ”mitä voimme tehdä, kun käytössä on juuri tämä porukka”.

Minua kiinnostaa miettiä, mitä politiikanteolle merkitsee sellainen sukupuolen mukainen polarisaatio, jota näemme Suomessa. Sitä tuskin on aiemmin ilmennyt näin voimakkaasti. Toki esimerkiksi 50 tai sata vuotta sitten politiikka oli ylipäänsäkin vahvemmin miesten laji kuin nykyään. Asiaa selvitellessäni törmäsin kuitenkin kiinnostaviin tietoihin, joita Anna Stina Forsgren referoi pro gradu -tutkielmassaan.

1950–60 -lukuja koskevan tutkimuksen mukaan naiset sijoittuivat poliittisella skaalalla itse asiassa oikeammalle kuin miehet. Tämä yhdistettiin siihen, että naisilla oli miehiä konservatiivisempia näkemyksiä moraalisissa ja eettisissä kysymyksissä. Tämä oli niin sanottu perinteinen sukupuolikuilu.

Myöhemmin on kuitenkin syntynyt moderni sukupuolikuilu, jossa naiset taas ovat näkemyksissään edistyksellisempiä kuin miehet. Forsgren viitaa tutkijoihin, joiden mukaan rakenteelliset ja kulttuuriset kehityssuuntaukset ovat muuttaneet erityisesti nuorempien sukupolvien naisten ja miesten arvoja (Forsgren 2013, s. 23–24).

Onko näiden sukupuolikuilujen taustalla koulutustaso? Tietääkseni korkeammin koulutetut – ennen miehet, nykyään naiset – ovat todennäköisesti vähemmän konservatiivisia. Ehkä, mutta miksi sitten konservatiiviset puolueet (Suomessa esim. Kokoomus) eivät aikoinaan olleet naisvaltaisia? Tässä vaikuttaa varmastikin se, että politiikka kokonaisuudessaan oli miesvaltaista: pelikenttä jaettiin enemmän konservatiivisten ja edistysmielisten miesten kesken, kummankin tyyppisten naisten toimiessa kokonaan muilla kentillä.

Konservatiivisuus voi siis kulkea sukupuolen mukana, mutta ei aina saman sukupuolen. Huomattavasti stabiilimpi on kuitenkin esimerkiksi aggressiivisuuden ja sukupuolen yhteys: miehet ovat aggressiivisempia kuin naiset, tai vähintäänkin ilmaisevat aggressioitaan väkivaltaisemmin. Tälläkin seikalla lienee käytännön merkitystä politiikassa. Menneinä vuosikymmeninä eri poliittiset puolueet olivat yhtäläisemmin miesvaltaisia kuin nykyään. (Yritin etsiä tästä samanlaista dataa kuin yllä viitattu selvitys, mutta en löytänyt, joten menköön oletuksena.) Voi olettaa, että myös aggressiivisuus käyttäytymisen piirteenä jakaantui puoluekentällä tasaisemmin. Nykyisin tilanne ei kuitenkaan ole tämä. Kun politiikka polarisoituu sukupuolen mukaan, se polarisoituu samalla aggressiivisuuden ja ehkä joidenkin muidenkin piirteiden mukaan.

Uusi ”oikeisto” (Suomessa perussuomalaiset) on yhä selkeämmin miesten suuntaus, jota myöten aggressiivisuus on siinä yliedustettu piirre. Uusi ”vasemmisto” (Suomessa vihreät ja pitkälti myös vasemmistoliitto) on yhä selkeämmin naisten suuntaus, joten siellä aggressiivisuuden voi odottaa olevan aliedustettua. Tämän takia en oikein osaa odottaa, että näkisin lähitulevaisuudessa sellaista vaikkapa nyt porvarien hirttämisestä fantasioivaa saati siihen pyrkivää vasemmistolaisuutta, jota saattoi nähdä meidänkin maassamme vielä 1970-luvulla. Sen sijaan puheet vastaanottokeskusten tuhopoltoista tärkeinä eliminointitehtävinä – tai sisällissodista maahanmuuton väistämättöminä, luonnonvoiman kaltaisina seurauksina – tulevat paljon luultavammin pysymään osana oikeistoskeneä.

Tällä kirjoituksella en pyri väittämään, etteikö kaikenlaisista poliittisista suuntauksista löytyisi hyväksyntää tai taipumusta väkivaltaan. Totta kai löytyy, kun vähän penkoo. Olihan vasemmistolla hiljattain oma skandaalinsa Twitter-tilistä, jolla propagoitiin ”fasistien” ja ”ilmastonmuutoksen kieltäjien” tappamista. Kysymys on siitä, kasautuuko suuren, keskimääräistä aggressiivisemman väestöryhmän kriittinen massa yhdelle kulmalle politiikan kentällä (kyllä kasautuu) – ja kysymys siitä, mitä merkitsee käytännössä, jos näin käy.

Niin, millainen sitten on aggressiivisuuden merkitys? Tuskin absoluuttisen paha. Sitä voidaan politiikassa tarvitakin vaatimusten läpiviemiseen ja liian myöntyväisyyden taittamiseen, kunhan se ei tuota fyysisiä hyökkäyksiä tai niillä uhkailua, ja sitä tasapainottamassa on riittävästi muita piirteitä. Tämän takia poliittisen puolueen olisi syytä tarkkailla kannattajakuntansa demografiaa: ennustaako se jonkin käyttäytymispiirteen korostumista tai toisaalta syrjään jäämistä? Kysymys on olennainen sen kannalta, millaiset mahdollisuudet puolueella on toteuttaa tavoitteitaan. Perussuomalaisten ja vihervasemmiston sukupuolijakauman ohella voisi miettiä, mitä merkitsee vaikkapa SDP:n ja Keskustan kannattajien korkea keski-ikä, mutta se on toisen tekstin aihe. Tällä erää tahdon vain kiinnittää huomiota siihen, että demografinen rakenne ei ole puolueelle vain annettu ongelma, johon pitää reagoida – pohtimalla ”miten saisimme nuo-ja-nuo kiinnostumaan meistä”. Voi perustellusti väittää, että demografia on myös tulevaisuuteen suuntautuva resurssi, jonka avulla puolueen on luontevampaa tehdä joitakin asioita kuin toisia.

3 vastausta artikkeliin “Sukupuolueiden noususta”

  1. Trumpin kampanja osoitti, että voittaakseen ei tarvitse miellyttää kaikkia.

    Tai ainakin se osoitti, että voittaakseen ei tarvitse miellyttää kaikkia, jos presidentti valitaan valitsijamiesvaaleilla, joiden valitsijamiehet valitaan Yhdysvaltain perustuslain määräämällä suoraan sanoen epädemokraattisella tavalla. Jos presidentti olisi valittu suoralla kansanvaalilla, kuten Suomen ja useimpien muiden länsimaisten tasavaltojen presidentit, niin presidenttinähän olisi tälläkin hetkellä Hillary Clinton.

    Mainittu naisten oikeistolaisuus menneisyydessä on länsimaissa lähestulkoon yleispätevä kansainvälinen ilmiö, josta minun on pitänyt pitkään kirjoittaa jossakin yhteydessä, mutta en ole koskaan kirjoittanut. Voidaan itse asiassa väittää, että ilman naisten äänioikeutta monissa länsimaisissa demokratioissa olisi 1900-luvun kahden keskimmäisen neljänneksen aikana tehty merkittävästi vasemmistolaisempaa politiikkaa kuin tehtiin (mikä tietenkin on lähes kenelle tahansa vasemmistolaisena itseään pitävälle, minulle itsellenikin, hämmentävä maailmankuvallisesti epäkorrekti ajatus).

    Tykkää

  2. Ihan hyvä tarkennus Trumpista kyllä. Muistelen kuitenkin, että vaalitavan suotuisaan vaikutukseen ei juuri luotettu ennakolta: kaikkihan olivat varmoja, että rökäletappio tulee (paitsi esim. Michael Moore). Ajateltiin, että jos ei kaikkia, niin ainakin vähän useampia tahoja pitäisi malttaa kosiskella, jotta edes sikäläisellä systeemillä tulisi valituksi.

    Mikä sitten on mahtanut kääntää sukupuolten poliittiset painotukset toisin päin? Onko se vain koulutus? Tulee mieleeni, että Suomessa taisivat ainakin kirkko ja yliopisto liikkua vasemmalle samoihin aikoihin kuin naisetkin. En tosin tiedä, mikä näistä vaikutti mihinkin, tai pystyykö sitä kovin helposti sanomaankaan.

    Tykkää

  3. Voidaan ajatella niinkin, että naiset ovat edelleen yhtä konservatiivisia kuin ennenkin, konservatiivisuuden käsitteen ’muutosvastarinta’-merkityksessä, mutta kun länsimaisen politiikan perusvire on 1970-luvun lopulta eteenpäin muuttunut entistä konservatiivisemmaksi käsitteen ’oikeistolaisuus’-merkityksessä, naisten konservatiivisuus edellisessä mielessä on alkanut ilmetä vastustuksena nimenomaan tätä jälkimmäisessä mielessä konservatiivista käännettä kohtaan.

    Tämä tietysti liittyy samalla esimerkiksi siihen Forsbergin gradussaan näköjään mainitsemaankin asiaan, että kun naisilla on kulttuurissa korostunut rooli hoivaajina, ja julkinen sektori on saanut erilaisten hoivapalvelujen tuottajana uudella tavalla merkittävän roolin, naiset ovat siirtyneet vasemmalle, koska vasemmisto yhdistetään suureen julkiseen sektoriin.

    Jos taas ajatellaan vihreitä, niin onhan esimerkiksi ilmastonmuutoksen vastustaminen eräs muutosvastarinnan muoto, sehän ilmenee jo yhdyssanan ”ilmastonmuutos” loppuosasta. Ja luonnonsuojelusta käytetään monissa kielissä konserv-alkuisia sanoja, joiden etymologiset juuret ovat latinan conservare-verbissä aivan kuten konservatismin.

    Tästä tulee hieman mieleen se, miten aikoinani kritisoin kirjassani Suuri kaalihuijaus (s. 46-50) Vesa Varesta siitä, että hän halusi rajata, arkikielen vastaisesti, konservatiivisuuden käsitteen tarkoittamaan kapeasti pelkästään oikeistolaista poliittista ideologiaa…

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s