Kirjaesittelyssä Nuoriso, pilalla

Tuija Siltamäki (s. 1992) kuuluu joukkoon nuoria toimittajia, joilla on mielestäni mukavasti jalat maassa ja kyky katsoa kriittisesti moneen suuntaan. Tutustuin hänen juttuihinsa alun perin Ylen kolumnien kautta, ja olen häntä kertaalleen haastatellut radio-ohjelmaankin, mikä vahvisti positiivista vaikutelmaa. Yllätyin iloisesti, kun äkkäsin, että Elinkeinoelämän valtuuskunta on julkaissut hänen pamflettinsa Suomen nuorison nykytilasta ja tulevaisuudennäkymistä (Nuoriso, pilalla. Taloustieto Oy, 2020). Tähänkin blogiin olin visioinut juttua nuorista ja politiikasta, mutta aineksia oli kertynyt toistaiseksi laihasti. Nyt voin käyttää ne hyödyksi, kun kirjoitan esittelyn ja vähän kommentteja uudesta kirjasta.

Ensivaikutelma oli, että hyvinhän tuo teksti kulki, mutta hirveästi yllättäviä tietoja tai näkökulmia ei tullut vastaan. Ehkä kirja tuottaa enemmän ahaa-elämyksiä sellaiselle, joka ei oikeasti tiedä nuorista mitään. Minä puolestani olen elävä osa teoksen aihetta ainakin toistaiseksi, ja lähtökohtani lukemiseen olivat sen mukaiset.

Eikö enää sukupolvikokemuksia?

Kun Siltamäki puhuu nuorista, hän tarkoittaa Y- ja Z-sukupolvia eli laveimmin katsottuna 1980-2005 syntyneitä ihmisiä. Jotta vuosirajaukset eivät olisi täysin mielivaltaisia, täytyisi sukupolville löytää myös niitä kutakin leimaavat historialliset kokemukset. Kirjansa alkuvaiheessa Siltamäki pohtiikin sellaisten puutetta. Beatlemanian kaltaisia sukupolvikokemuksia ei tämän ajan nuorilla ole. Siltamäki ehdottaa, että lähimmäksi pääsevät internet ja ilmastonmuutos. Hyväksyn nämä. En keksi parempia kandidaatteja, mutta ehkä sentään yhden yhtä hyvän. 

Siltamäki heittää ansaitut hihittelyt Hesarin jutuille, joissa sukupolvikokemuksiksi on nimitetty milloin mitäkin, esimerkiksi Soturikissat-kirjasarjaa (”siis onko kukaan ikinä kuullut tästä?” hän kysyy). Myönnänpä nyt sentään kuulleeni siitä, mutta en tiedä enempää kuin nimen. Soturikissojen sijaan kuitenkin eräät toiset kirjat ja elokuvat voisivat hyvin olla sukupolvikokemus vähintäänkin 90-luvulla syntyneille: tarkoitan Harry Pottereita. Kaikki tunsivat ne, kun olin itse ala-asteella vuosina 2000-2006. Niistä ei kuitenkaan tässä pamfletissa sanota mitään. Ylipäänsäkin väittäisin, että minun sukupolveni on se, joka on kasvanut megabudjeteilla tehtyjä fantasiaelokuvia tapittaen. Niitä on riittänyt kyllästymiseen asti. Alitajunnassamme vilisee noitia, velhoja ja örkkejä. 

Sukupolvikokemusten ohella pamfletissa on kolme pääteemaa. Ensimmäinen näistä on varsin luontevasti koulutus, koska se nyt sentään jossain määrin koskee kaikkia nuoria. Suomen PISA-tulokset ovat viime vuosina heikentyneet, ja huono lukutaito on suhteellisesti yleistynyt. Samaan aikaan koulutuksen uudistamisvimma on kova. Siltamäki esittää sanoisinko burkelais-konservatiivisen kannan kouluun, mikä tiivistyy kysymykseen ”mitä vikaa on paperissa ja kynässä?” Hän epäilee, että koulun digitalisoiminen lisää eriarvoisuutta, ja tuo lukijan tietoon Princetonin yliopistossa tehdyn tutkimuksen, jonka mukaan ”käsin muistiinpanoja tehneet opiskelijat sisäistivät opettelemansa paremmin kuin tietokoneille kirjoittaneet”. Siltamäki huomioi kuitenkin, että koulun uudistuksia tai niistä pidättäytymistä ei voi kontrolloida aivan keskitetysti. Esimerkiksi paljon päivitellyt avokonttorin tyyppiset opiskelutilat eivät ole uuden opetussuunnitelman määrittelemiä, vaan rakennuskustannuksissa säästämisen ja osittain jopa [rakentajien?] ”väärinkäsitysten” tuloksia.

Erityisen tavallista väkeä

Siltamäki kyseenalaistaa sopivasti sellaisia ihmettelyn aiheita, jotka pienelläkin syynillä paljastuvat varsin ontoiksi. Ajatellaan nyt vaikka sitä, kuinka Academic Work -firma oikein selvittämällä selvitti, mitä nuoret haluavat työelämässä. Työn tärkeiksi piirteiksi paljastuivat mm. mielenkiintoisuus, vastuullisuus ja inhimillisyys. ”Ikään kuin joku haluaisi työskennellä vastuuttomassa tai epäinhimillisessä yrityksessä tylsien ja epäeettisten työtehtävien parissa ja saada mahdollisimman lannistavaa palautetta epäpäteviltä kollegoilta!” huomauttaa Siltamäki, ja jatkaa: ”Ehkä muodikkailla avainsanoilla yritetään peittää se, että monet nuorten työelämää koskevista ajatuksista eivät ole kovin erikoisia, vaan itse asiassa hyvin samanlaisia kuin aiemmillakin sukupolvilla.” Tämä onkin kirja paitsi siitä, mitä erikoista nykynuorissa on, myös siitä, mikä heissä ei ole kovin erikoista. Ihan viisas lähestymistapa, joka poikii mukavasti tekstiäkin.

Vielä viisaampaa on joidenkin intuitionvastaisten faktojen esiin tuominen – sehän on hyvien pamflettien meheviä pääaineksia. Moniko arvaisi, että hyvinvointivaltion kokonaismenot kasvoivat Juha Sipilän hallituksen aikana huolimatta silloin tehdyistä leikkauksista? Opiskelijoiden mielenterveysongelmien räjähtäminen käsiin on toinen ns. tunnettu tosiasia. Sen taustalta löytyy kyselytutkimus, jonka mukaan 30 prosentilla korkeakouluopiskelijoista on psyykkisiä vaikeuksia, joiksi lasketaan myös ”kokemus jatkuvasta ylirasituksesta”. Tilanne ei siis kuitenkaan ole niin synkkä, että näin monella olisi lääkäri todennut vaikkapa masennuksen.

Joissakin suhteissa nuoriso on kuitenkin selvästi toisenlaista kuin ennen. Eräs kuvaava ja yksinkertainen esimerkki on, että 1950-luvulla vain 12 prosenttia nuorista oli samaa mieltä väittämästä ”olen aivan erityinen”. 2010-luvulla aivan erityisinä itseään piti jo 80 prosenttia nuorista. ”Miten kaikki runojen ja tulevaisuusraporttien kirjoittajat edes mahtuvat helsinkiläisiin kulttuuribaareihin ja kahviloihin…” Siltamäki pohtii.

Ei liene sattumaa, että erityisyyden kokemukseen yhdistetään juuri runot ja tulevaisuusraportit. Loogisesti ajatellen ihminen voisi tietysti pitää itseään aivan erityisenä ja haluta elää vaikkapa kalastuksesta. Mutta tämän pamfletin, ja ilmeisesti myös nykynuorison, eräitä avainsanoja ovat jälkimaterialismi ja merkityksellisyys. Kurkistetaan seuraavaksi niiden taakse.

Kyllä status on aina se juttu

Materialismi tarkoittaa yhteiskunnallisena ilmiönä suunnilleen sitä, että ihmiset haluavat rahaa ja tavaraa ja ovat valmiita tekemään paljon töitä saadakseen niitä, vaikka työt olisivat tylsää puurtamista. Jälkimaterialismi viittaa vastaavasti siihen, että raha ja tavara eivät kiinnosta samalla tavalla, vaan niiden sijaan suositaan vapaa-aikaa ja työltäkin odotetaan merkityksellisyyttä. Merkityksellisyys on nähdäkseni jopa tyhjä tai ainakin hyvin epämääräinen sana, koska tylsäkin työ voi merkitä sentään jotakin. (Jos duuni on ”paskaa”, niin eikö ”paska” silloin ole sen merkitys?) Nykyisessä käytössä merkityksellisyys tuntuukin viittaavan lähelle eettisyyttä: merkityksellisen työn sisältö on juuri tekijän oman etiikan mukaista, eli se edustaa hänelle tärkeitä arvoja.

En tiedä, kuinka hyvin materialismi oikeastaan on kuvannut aiempienkaan sukupolvien käsitystä hyvästä elämästä. Rahan ja tavaran tavoitteluunkin on varmasti liittynyt statushuoli: jos sinulla on vaikkapa talo, auto, puutarha ja grilli, niin ehkäpä näytät muiden ns. materialistien silmissä hyvältä. Tällöin he kohtelevat sinua hyvin, ja sinulla on todennäköisemmin hyvä olo. Työmme ja elämäntehtävämme liittyvät läheisesti siihen, että pyrimme saamaan niillä jotakin miellyttävää vastinetta ympäröiviltä ihmisiltä. Työ lähettää signaaleja, ja signaaleihin vastataan. Varmasti myös merkityksellinen, mutta vähemmän rahaa ja tavaraa tuottava työ toimii signalointina. 

Jälkimaterialismista kannattaa mielestäni vielä huomata, että se ei selvästikään ole samaa kuin antimaterialismi tai spiritualismi. Nämä tarkoittaisivat materiaalisen hyvän torjumista tai hengelliseksi miellettyyn hyvään keskittymistä. Meneillään oleva ilmiö on materialismin muunnelma: ei ehkä haluta materiaa niinkään omaan haltuun, mutta nimenomaan siitä ollaan yhä kiinnostuneita. Miten säilyvät luonnonvarat ja sitä kautta ruoantuotantomme, miten keräämme muoviroskat meristä, tai miten estämme mehiläisten kaltaisia avainlajeja kuolemasta sukupuuttoon? Nämä ovat materiaalisia huolenaiheita.

Kenen joukoissa twiittaat?

Jo pitkältä ajalta tunnettu huoli on, että nuoria ei kiinnosta äänestäminen. On mahdollista, että äänestämisen ja vaalivalvojaisten kiksejä korvaa monien nuorten kohdalla usko, että omilla kulutusvalinnoilla ja somepäivityksillä on vaikutusta johonkin. Äänestämistä pidemmälle menevä poliittinen osallistuminen on myös tuiki harvinaista ja painottuu vahvasti korkeakoulutettuihin. Opiskelijapolitiikka on edelleen merkittävä väylä ”oikeaan” politiikkaan. Tämä kaikki on tuttua faktaa muualta. Siltamäen kirjan politiikkaosiossa omaperäisimpiä paloja on arvio, jonka mukaan ”ehkä sentään elitistisimmät meistä iloitsevat, kun puutteellisilla tiedoilla operoivat jättäytyvät poliittisen osallistumisen ulkopuolelle ja lakkaavat sotkemasta asioita”. Raadollista, mutta intuitiivisesti ihan uskottavaa. 

Siltamäki kytkee nuoret löyhästi identiteettipolitiikan nousuun – siis siihen, että poliittiseksi toimijaksi tulee vaikkapa sukupuolen, seksuaalisuuden tai etnisyyden perusteella muodostettu ryhmä. ”Jaksavatko millenniaalit innostua sellaisista poliittisista kysymyksistä, joista ei ole identiteetin rakennuspalikoiksi?”, tiivistää Siltamäki erään tulevaisuuden politiikan ongelmista. Jonkun pitäisikin kirjoittaa kirja – tai mitä minä vanhus höpisen: pitäisi ruveta tubettamaan – siitä, miten tylsät poliittiset ratkaisut vaikuttavat niihin mielenkiintoisempiin ongelmiin. Jotain tekemistä tulopoliittisilla kokonaisratkaisuilla ja sote-uudistuksillakin lienee terrorismintorjunnan ja Tesla-autoilun kanssa. 

Identiteettipolitiikan korostamisesta huolimatta nuorison identiteetit jäävät hieman hämärän peittoon. Tulee epämääräinen vaikutelma, että ”nuoret” ovat suurin piirtein niitä, jotka ennen koronavirus-aikaa menivät perjantaisin ilmastomarsseille. Mutta eiväthän kaikki nuoret olleet siellä. 

Nuorten poliittiselle osallistumiselle on kirjasta omistettu kokonainen luku (”Jaa, ei, tyhjiä, minä”), mutta esimerkiksi eduskuntavaalien yhteydessä pidetyistä nuorten varjovaaleista ei kerrota mitään. Näissä ”vaaleissa” vihreät olivat suurin puolue, mikä tuskin yllättää ketään – mutta mistä johtuu, että heidän saaliikseen tuli vain 17 prosenttia äänistä? PS ja Kokoomus olivat tasoissa seuraavina, kummallakin 14,5 prosenttia. Yhdessä Keskustan kanssa ne saivat yhteensä 101 paikkaa varjoeduskunnasta. Nuoria kiinnostavat aivan ilmeisesti muutkin yhteiskunnalliset kipupisteet kuin ilmastonmuutos ja ihmisoikeudet. Itsekin olen huomannut tämän sijaiskeikoillani yläasteella: kaikki valtakunnanpolitiikan pääsuuntaukset tulevat kyllä esiin teini-ikäisten keskuudessa.

Identiteettipolitiikankin teemaa voisi aivan hyvin linkittää nuorten puoluekannatukseen. Vihreät ja PS ovat tunnetusti identiteettisimmät puolueet (RKP:kin tavallaan on, mutta vanhana ruotsin puhujien etujärjestönä se lienee kuumimmat kulttuurisotansa käynyt). Niissä on vinoutunein sukupuolijakauma, ja puolueiden erityisesti puolustamat elämänmallit poikkeavat selvästi toisistaan. Toisaalta tekisi mieli miettiä identiteettipolitiikan ja etenkin politiikassa vahvistuneen moralistisen sävyn yhteyksiä aiemmin mainittuun fantasiaelokuvien vaikutukseen oman sukupolveni mielenmaisemassa. En kuitenkaan lähde nyt siihen, joten ajatus saa jäädä idun tasolle.

Yhteenveto

Nuoriso, pilalla on sisällöltään ja tyyliltään kohtalaisesti onnistunut pamfletti. Siinä on huumoria, polemiikkia ja tietosisältöä sopivissa suhteissa. Jostain tulee kuitenkin tunne, että tässä teemassa olisi ollut aineksia vähän enempäänkin. Mainitsin joitakin aukkoja edellä, ja nyt tulee vielä mieleeni, että nuorison käsitteen muutos – esimerkiksi se, kuinka pitkälle nuoruus jatkuu – olisi ansainnut huomiota taustoituksessa. Kuten joku sanoi jossakin radio-ohjelmassa hiljattaisella automatkalla, nykyään nuorisokulttuuri on suurelta osin täyttänyt valtakulttuurin alueen, eikä nuorisokulttuuria vastakulttuurin merkityksessä ole oikein olemassa. Keski-ikäinen tai eläkeläinenkin saattaa näinä aikoina pelata videopelejä ja kuunnella räppiä. 1950-luvun mittaan käynnistynyt kulttuurituotannon ja kulutustapojen murros on tullut päätökseensä. Toinen tärkeä ilmiö varsinkin Suomessa on nuorempien ikäluokkien suhteellinen pienuus ja pienentyminen.

Ehkä kokonaisvaltaisin miinustekijä kirjassa nimenomaan pamflettina tarkasteltuna on kuitenkin epäselvyys siitä, mikä sen pääasiallinen sanoma tai väite on. Kirjan alaotsikko kuuluu Kuinka yltäkylläisyys sai meidät ajattelemaan vain itseämme, mutta ei se minusta ole mitään nuorelta-nuorille-ruoskintaa tai kokoomushenkistä ”talkoisiin” patistelua. Ihan hyvä niin, mutta mitä se sitten on? Edellisellä EVA:n pamfletilla, jonka luin, oli selkeämpi missio. Tuomas Enbuske väitti siinä, että kapitalismia arvostellaan (ainakin enimmäkseen) huonoin perustein, ja hän käytti koko kirjansa tämän herkeämättömään demonstroimiseen. Siltamäen kirjalta puuttuu vastaava selkeä ”rintamasuunta”.

Polemiikin keskittäminen yhteen suuntaan toki voi vieraannuttaa joitakin mahdollisia lukijoita, jotka kokevat itse olevansa liiaksi tulilinjalla. Enpä uskokaan, että Nuoriso, pilalla kärsisi tästä efektistä. Siihen on helppo tarttua monista aatteellisista taustoista käsin, ja melkein kenelle vain löytynee tekstistä jotakin samaistuttavaa. Tämän voi lukea meidän aikanamme yhteiskunnalliselle kirjalle ansioksikin.

Ehkäpä Siltamäen pamfletti olisi hyötynyt profiloitumisesta enemmänkin tutkielmaksi sekä sen ohella muutamista täydennyksistä, esimerkiksi niistä, joita olen edellä luonnostellut. Hyvä ponnahduslauta nuorisoa koskeviin pohdintoihin se on jo tällaisenaan. Kirja on saatavilla ilmaiseksi netistä ja lisäksi se on nopealukuinen, joten kokeilemalla ei paljoa ainakaan häviä!