Olen jo pitkään miettinyt, että tekisin blogijuttuja sellaisista yhteiskunnallisen keskustelun termeistä, joita viljellään paljon mutta ei ainakaan isoissa medioissa juuri problematisoida. Päädyin aloittamaan sanasta ”etuoikeus”.
Törmäsin viimeksi Helsingin Sanomissa 10.8. keskusteluun tästä termistä, joka varmaankin on rasismiskandaalien sävyttämänä keväänä ja kesänä ollut monen mielessä. Lehdessä haastatellun Ajak Majokin mukaan valkoinen ei tule ajatelleeksi olevansa valkoinen. Valkoisten ihonväri ei vaikuta mahdollisuuteen saada asuntoa tai työpaikkaa. Majok myös kommentoi Janne Saarikiven toisaalla esittämää etuoikeuspuheen kritiikkiä, joka hänen mukaansa meni ohi aiheesta. Ihmisellä voi olla paljonkin ongelmia, mutta valkoisuus ei ole (valkoiselle) ongelma. Ja tämä ongelmattomuus on ilmeisesti se etuoikeus.
Tämä olikin ymmärrettävin kiteytys, jonka olen etuoikeudesta kuullut. Aiemmin olin miettinyt, onko ”etuoikeus” jokin metafora, jolla kuvataan hyväosaisuutta ja hyväosaisuuden kasautumista tietyntyyppisiin ihmisryhmiin. Tai onko se yksilön väitetty, tosin mihinkään kirjoittamaton, oikeus saada jotakin hyvää pelkkien ominaisuuksiensa perusteella. Ensimmäistä merkitystä olin hämmästellyt turhana käsitteellisenä hyppynä, sillä jos tarkoitetaan hyväosaisuutta, miksi ei voisi puhua vain hyväosaisuudesta? Jälkimmäistä tulkintaa olin pitänyt vain harhana, joka ei ole empiirisesti perusteltu – sillä ei kai löydy mitään etua, jonka jokainen esimerkiksi valkoinen kansalainen saisi vetoamalla valkoisuuteensa. Mutta nyt siis sain kolmannenkin vaihtoehdon: että ollakseen etuoikeutettu ei ihminen tarvitse osakseen mitään kivaa ekstraa vaan ainoastaan normaalia kohtelua, tai sitä mitä liberaalit humanistiset ihanteet kuvaavat normaaliksi.
Rakentavan keskustelun kannalta on erittäin tärkeää todeta juuri tuo seikka, että valkoisuus etuoikeutena ei ole samanlainen ilmiö kuin vaikka rikkaan äänestäjän etuoikeus 1800-luvun Suomessa. Tuolloin enemmän veroja maksava sai käyttää vaaleissa enemmän ääniä. Oikeus oli virallisesti vahvistettu ja koski jokaista äänestäjää, joka täytti kriteerit. Tai otetaan vertailukohta lähempää historiasta: heteropareilla oli tietty etuoikeus yhteiskunnassa, jossa homopari ei saanut solmia avioliittoa. Valkoisuus taas on pikemminkin sitä, että tulee kohdatuksi ”tavallisen värisenä”. Polttava kysymys kuuluu, miten muutkin ihmiset voisivat yhtä lailla tulla kohdelluiksi tavallisina. Tavallisen ihmisen status on ilmeisesti monen unelma, ja se nähdään joidenkin nauttimana etuoikeutena.
En vain ole varma, kannattaako tätä ilmiötä käsitteellistää sanalla ”etuoikeus”. Etuoikeuksiin perustuvaa eriarvoisuutta voidaan purkaa siten, että otetaan joiltakin pois etuoikeudet – jolloin kaikille jäävät vain perustason oikeudet. Niin kävi äänten kanssa: äänten määrä lakattiin sitomasta veroäyriin, jolloin rikkaalle jäi sama yksi ääni kuin köyhällekin. Mutta jos kutsumme etuoikeudeksi sitä, että ei tule syrjityksi värinsä perusteella, emme välttämättä ole ihan hedelmällisessä maastossa. Ensinnäkin, pitäisikö tämä etuoikeus ottaa pois niiltä, jotka sitä nauttivat? Ja jos pitäisi, mitä olisivat ne perustason oikeudet, jotka jäävät jäljelle?
Esitän nyt ihan hypoteesina, että etuoikeuden käsitteen viljeleminen tällaisissa yhteyksissä harhauttaa eettistä ajatteluamme. Alamme katsoa, että osa ihmisistä saa liian hyvää kohtelua, vaikka oikeastaan ongelma on päinvastainen: jokin toinen osa ihmisistä saa liian huonoa kohtelua. Näissä näkemyksissä on vissi ero. Ensimmäisestä seuraa pyrkimys huonontaa eräiden kohtelua muiden tasolle, jälkimmäisestä yritys parantaa joidenkin toisten kohtelua. Ensimmäisen näkemyksen seurassa viihtyvät kostonhimo ja herraviha, jälkimmäisen seurassa enemmänkin empatia ja reiluus.
Vanhan kaskun mukaan nuori kommunisti halusi yhteiskunnan, jossa ei ole enää rikkaita; vanha demari halusi yhteiskunnan, jossa ei ole enää köyhiä. Arvelen, että etuoikeuspuheen kanssa joudutaan saman problematiikan äärelle. Rikkauden sijaan puhumme kuitenkin vaikeasti määriteltävästä sosiaalisesta pääomasta: mahdollisuudesta näyttää toisten silmissä tavalliselta ihmiseltä, mahdollisuudesta välttää sosiaalisten miinuspisteiden saaminen vaikkapa värin tai sukupuolen perusteella. Köyhyyden sijaan puhumme alttiudesta noiden miinuspisteiden saamiseen. Mikä on paras ratkaisu? Antaa jatkossa miinuspisteitä myös ihmisille, jotka ennen ovat olleet niiltä suhteellisen turvassa? Vai jättää antamatta niitä kellekään?
Poliittinen safari 
Yhdysvaltalainen oikeustieteilijä James Q. Whitman, josta olen itse kirjoittanut useissa yhteyksissä, on esittänyt, että yhdysvaltalaisen ja eurooppalaisen kulttuurin välinen perusero palautuu tähän eroon, ja että sen historialliset juuret ovat siinä, miten sääty-yhteiskunnasta siirryttiin moderniin massayhteiskuntaan. Yhdysvalloissa ne etuoikeudet, jotka kuninkaallisilla ja aatelisilla oli ollut sääty-yhteiskunnassa, kiellettiin: ketään ei enää saanut kohdella yhtä hyvin kuin kuninkaita siihen saakka oli kohdeltu. Euroopassa päinvastoin etuoikeudet ulotettiin kaikkiin kansalaisiin: kaikkia oli tästedes kohdeltava yhtä hyvin kuin kuninkaita siihen saakka oli kohdeltu.
Ja Whitman, joka kirjoituksissaan esiintyy välillä melko estottomana eurooppalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan ihailijana, nimenomaan esittää, että Yhdysvalloissa viihtyy länsimaiden yleisestä linjasta poikkeuksen tekevällä tavalla ”kostonhimo ja herraviha”, koska siellä tasa-arvoihanne on toteutettu ottamalla etuoikeudet pois kaikilta sen sijaan että ne olisi ulotettu kaikkiin.
Suomessakin on toisinaan keskusteltu siitä, onko se ”social justice warrior” -meininki, jota analysoimasi puhe etuoikeuksista osaltaan heijastaa, jotenkin yhdysvaltalainen, leimallisesti tuontitavaraa oleva ilmiö, joka ei sovi suomalaiseen kulttuuriin. Tämän nojalla melkeinpä tekisi ajatella että on.
TykkääTykkää
Kiinnostavaa. En muista kuulleeni James Q. Whitmanista aiemmin, mutta lyhyen selvittelyn perusteella lukisin mielelläni hänen juttujaan. Missä hän on juuri tuon ajatuksensa esittänyt?
TykkääTykkää
Useissakin eri yhteyksissä, koska hän katsoo sen selittävän useamman kuin yhden asian. Kaksi tunnetuinta ovat varmaankin:
1) kirja Harsh Justice: Criminal Punishment and the Widening Divide between America and Europe (2003). Käsittelee sitä, miksi rikosoikeus on paljon ankarampaa Yhdysvalloissa kuin Euroopassa (mikä tuntuu selitystä vaativalta nimenomaan siksi, että kriminaalipolitiikan Euroopassa viimeisen parinsadan vuoden aikana tapahtuneen voimakkaan lievenemisen aatehistorialliset juuret ovat täsmälleen samassa 1700-luvun valistusfilosofiassa, jota myös Yhdysvaltain perustajat edustivat).
2) artikkeli The Two Western Cultures of Privacy: Dignity versus Liberty (2004). Tässä Whitman puolestaan selittää miksi, yksittäisenä poikkeuksena tästä, kunnianloukkausrikoksia ja yksityisyyden suojaa koskeva lainsäädäntö on paljon ankarampaa ja ”kriminalisoivampaa” Euroopassa (ja erityisesti Saksassa, joka hänen mukaansa on Yhdysvalloista katsoen kulttuurisesti kaikkein äärimmäisimmässä vastakkaisessa ääripäässä).
TykkääTykkää
Kiitos vinkeistä! Ehkäpä mm. noihin viitaten tästä aiheesta voisi tehdä artikkelin myös johonkin isompaan mediaan. Ja kiinnostavaa kyllä, ei vain ”sosiaalisoturit” vaan myös heidän vastapuolensa tuo meille tuulahduksen Amerikkaa. Kovempi kriminaalipolitiikka (joka vastaisi ”kansan oikeustajua”), laveampi sananvapaus, yksityinen aseenomistus, niukempi sosiaaliturva, kaikki mm. Halla-ahon lempiteemoja. Whitmanin jutuista, joita tähän mennessä ehdin vilkaista, tuli vaikutelma että eurooppalaiset (oikeus)käytännöt ovat ikään kuin byrokratian tasolle paalutettuja ja siksi ”suojassa” kansanvallalta. Mietin, jääkö Suomen amerikkalaistuminen sen takia väistämättä pintailmiöksi, esimerkiksi somen ja lehdistön piiriin, vai onko sillä jokin isompi potentiaali. En osaa oikein arvioida asiaa.
TykkääTykkää