Kuuntelin hiljattain Yle Puheen Naisasiatoimisto Kaartamo & Tapanainen -ohjelmaa, jossa ihmeteltiin lastenkulttuurin väkivaltaa. Pienet lapset ja varsinkin pojat diggailevat juontajien mukaan supersankaritarinoita, joissa ongelmat lopulta ratkaistaan aina väkivallalla. Näiltä kertomuksilta on vaikea säästää lastaan. ”Ei oo tullu sellasta variaatiota, että olis tiätsä laboratoriossa joku supermies, joka pelastais maailman laskemalla jotain hiilineutraaleja ratkaisuja”, huomautti toinen juontajista. Lajityypillisissä tyttöjen sarjoissa kuulemma ilmenee mätkimisen sijaan paljon henkistä väkivaltaa, kuten sosiaalista torjumista ja eristämistä sekä sanallista lyttäämistä.
Mutta tuosta laboratoriosta ja laskelmista minulle tuli mieleen lapsuudessani silloin tällöin katsottu animaatio-ohjelma Olipa kerran elämä. Ohjelman kautta on hyvä pohtia, mitä väkivalta on ja mihin sitä tarinoissa tarvitaan. Olipa kerran elämä -jaksoissa kuvattiin, enimmäkseen mikrotasolla, ihmiskehon tapahtumia. Aiheena saattoi olla ongelma, kuten sairastuminen, ja ratkaisu, eli taudista paraneminen. Kun nämä tapahtumat kuvattiin lapsille soveltuvan tarinan muodossa, niissä esiintyi sairauden aiheuttavia bakteereja, jotka olivat häijyjä roistoja. Kehon valkosolut olivat sankarillisia poliiseja, jotka kävivät kamppailuun roistoja vastaan.
Biologiset, kemiallisetkin prosessit olivat siis yhtäkkiä väkivaltaa. Mutta miksi? Niitä oli kenties vaikea konkretisoida, saati esittää samaistuttavassa muodossa, ilman ihmismäisten olentojen välisen kamppailun elementtiä. Miten laboratoriossaan koronarokotetta kehittävän tieteilijän pähkäilyprosessi voitaisiin tarinallistaa? Aivosolujen hyrräys ei näy päällepäin muuten kuin ehkä tieteilijän otsan kurtisteluna, joka ei vielä riitä tarinaksi. Jos aivotoimintoja yrittäisi mallintaa kohtalaisen uskollisesti, verkkona, jossa vilisee välähteleviä signaaleja, se näyttäisi hämmentävältä sekamelskalta. Kuinka moni lapsi tai aikuinenkaan osaisi eläytyä siihen?
Sen sijaan, Olipa kerran elämä -tyyliin, voitaisiin hermosoluista tehdä ihmismäisiä hahmoja, jotka kamppailevat tai vähintäänkin kilpailevat keskenään. Jotkin hermoradat nousevat vallitseviksi toisten jäädessä alakynteen. Sitä kautta juuri sopivanlaiset ajatukset pääsevät muodostumaan tieteilijän päässä, toimiva rokote keksitään ja tarinan inhimillinen ongelma on ratkaistu. Näin ajattelu muuten melko ilmeisesti toimii: erilaisten mielensisältöjen vilinässä jotkin elementit pääsevät voitolle toisista, minkä ajatteleva ihminen kokee keskittymisenä tiettyyn aiheeseen.
Voitot ja tappiot, syrjäyttäminen ja syrjäytetyksi tuleminen, näyttävät siis kuuluvan todellisuuden luonteeseen mikrotasollakin. Ja jos tätä haluaa kuvata tarinana, jota lapset ymmärtävät ja jaksavat seurata, täytyy turvautua keskenään kilpaileviin, ehkä jopa taisteleviin, ihmismäisiin hahmoihin.
Tarkoitukseni on siis haastaa ajattelemaan, onko kaikkia ilmiöitä mahdollistakaan tarinallistaa ilman, että esittää ne väkivallan muodossa.
Väkivallan tarve kerronnassa liittyy mainitsemaani laajempaan filosofiseen kysymykseen, mitä väkivalta ikään kuin abstraktisti ajateltuna on. Jos nopeasti luonnostelen esimerkin olennoista A ja B:
1) A ja B kohtaavat tilanteessa, jossa molemmat pyrkivät toteuttamaan jotakin päämäärää.
2) A:n päämäärä edellyttää, että B ei pääse toteuttamaan omaa päämääräänsä, ja / tai päinvastoin.
3) Kumpikaan ei ole valmis muuttamaan omaa päämääräänsä.
4) Näistä lähtökohdista tilanne ei voi edetä muuten kuin niin, että A kajoaa B:hen estääkseen tämän alkuperäisen pyrkimyksen, tai päinvastoin. Tuota kajoamista voidaan kutsua väkivallaksi.
Määritelmä ei takuulla ole täydellinen, mutta riittävä argumenttini kannalta. Väkivalta on ainakin sellaista toimintaa, joka syntyy kun hylätään kompromissin, useamman eri päämäärän synteesin tavoitteleminen. Jos halutaan vaikkapa lastenkulttuurissa kuvata olentoja, jotka eivät lainkaan turvaudu väkivaltaan, täytynee kuvata maailmaa, jossa kaikki ristiriidat pystytään ratkaisemaan kompromisseilla. Mietin vain, olisiko sellainen realistista, saati sitten suotuisaa lasten kehitykselle ja heidän valmiuksilleen toimia maailmassa.
Emme ensinnäkään elä todellisuudessa, jossa kaikki muut olisivat valmiita kompromisseihin. Arvelen, että lastenkin on hyvä tiedostaa tämä. Toiseksi heidän olisi hyvä tiedostaa, että heidän oma valmiutensa kompromissiin ei ole välttämättä eettisin asenne ristiriitatilanteessa, vaikka sillä voisikin poistaa väkivaltaisen yhteenoton uhan. Jokainen tilanne ja siihen sopiva toiminta pitää arvioida erikseen. Myös lastenohjelmat voivat auttaa hahmottamaan ristiriitatilanteiden ja sopivien ratkaisujen moninaisuutta sen sijaan, että kamppailut ja kilpailut yksinkertaisesti siivotaan pois näkyviltä.
Heitän vielä lopputäkynä ajatuksen, joka liittyy kyllä väkivaltaan ja lapsiin, mutta ei suoranaisesti väkivallan tarinalliseen käyttöön, josta lähdin liikkeelle.
Joskus yhteiskunnallisia näkemyksiä jaotellaan sen perusteella, minkälainen käsitys ihmisestä niiden taustalta löytyy. Voidaan sanoa vaikka, että konservatiivit näkevät ihmisen pahana, jonka perusimpulssi on väkivalta toista ihmistä kohtaan. Liberaalit näkevät ihmisen hyvänä, joka oma-aloitteisesti pyrkii sopuratkaisuihin. Kumpi on totuus? Minäpä väitän, että tästä köydenvedosta ei tule ikinä loppua, koska molemmat ihmiskäsitykset ovat vääriä. Ihmisen perusimpulssi toista kohtaan ei ole hyväntahtoisuus eikä väkivalta, vaan vaatiminen. Minun on täytynyt tulla isäksi ymmärtääkseni tämän, mutta oivallus oli kyllä hyvin selvä, kun se lopulta tapahtui.
Anteeksi nyt, jos joku muu ja tunnetumpi henkilö on esittänyt samaa jo aiemmin, mutta ei siitä ainakaan puhuta missään. Yhteiskunta on kaikissa teorioissa aikuisten yhteiskunta, vaikka me kaikki olemme enemmän tai vähemmän vauvoja. Mutta mitä laajempia seurauksia tällä ajatuksella voisi olla, sitä on mietittävä eri yhteydessä.
Poliittinen safari 
1)
Tämä ”väkivaltakeskeinen” näkemyksesi Olipa kerran elämä -sarjasta on kiinnostava. Ystäväni Antti Arnkil on omassa esseessään työn esittämisestä lastenohjelmissa nostanut esiin seikan, että moniin nykyisiin lastensarjoihin verrattuna Olipa kerran elämän kuvaama todellisuus on päinvastoin lähes pastoraalisen rauhallinen. Hänellekin se, mitä luonnehdit ”ihmismäisten olentojen välisen kamppailun elementiksi”, oli toki läsnä sarjassa, mutta sen kvantitatiivinen vähyys loi vaikutelman, että sarjan edustaman maailmankuvan mukaan väkivalta oli vain hetkellinen keskeytys siihen, mikä oli normaalia ja oletusarvoista. ”Ennen kaikkea sarjasta välittyi se, että normaalitila maailmassa ei ollut kriisi vaan tasapaino.”
2)
Väkivallan määritelmäsi tulee hyvin lähelle sitä, miten Steven Lukes määritteli lyhyesti vallan vuonna 1974 klassikkoteoksessaan Power: A Radical View: ”I have defined the concept of power by saying that A exercises power over B when A affects B in a manner contrary to B’s interests.” Tosin heti tämän jälkeen Lukes alkaa selittää, mitä kaikkia vallan aspekteja tältä määritelmältä jää tavoittamatta: valta ei esimerkiksi aina ole pakottamista, ja toisaalta pakottaminen ei aina ole pakottamisen kohteen intressien vastaista (esim. juuri silloin, kun vanhemmat pakottavat lapsia). Mutta ehkä tuo määritelmä toimisikin paremmin väkivallan määritelmänä eikä vallan.
TykkääTykkää
Hauska kuulla, että joku muukin on muistellut tuota, kaikella lämmöllä, hieman vanhaa ja tomuista lastenohjelmaa! Arnkilin muistikuvat olivat kuitenkin selvästi tarkempia: minulle ei ole jäänyt koko sarjasta mieleen muuta kuin valkosolu-poliisien ja bakteeri-roistojen väliset yhteenotot, niin vähäisiä kuin ne kai sitten olivatkin. Mielestäni ne vain toimivat hauskasti esimerkkinä siitä, miten vaikeaa on täydellisesti välttää väkivaltakuvausta tai -viitteitä, kun kertoo tarinoita inhimillisten hahmojen kautta.
Mutta ehkä ”Olipa kerran elämä” ei sitten korostanut kriisejä, koska se ei pyrkinyt olemaan ensisijaisesti draamaa? Tietyssä mielessä se oli hyvin pedagoginen ohjelma, tietoisku: katsottiinhan sitä ala-asteella oppimateriaalinakin. Ei sellaisessa tarvita hirveästi kilpailua ja kamppailua. Mutta jos tavoitteena on hyvä draama – mitenkäs sitten? Juuri äskettäin Joonas Konstig kirjoitti Ylen sivuilla tästä, että kirjailijat esittävät elämän rutkasti hankalampana kuin se keskimäärin on, sillä vain siten syntyy vetäviä tarinoita. Asiakirjallisuudessakin kriisien historia myy paremmin kuin rauhallisen arjen historia.
Ja vallan määritteleminen, se se vasta vaikeaa onkin. Minä olen välillä epäillyt, onko ”valta” sellainen äärimmäisen lipevä ja muodoton, suorastaan epäkäsite, jollaisena tapaan pitää myös esim. ”vapautta”. ”Väkivalta” tuntuu sentään vähän helpommin tavoitettavalta. Jos nyt yhdistän Steven Lukesin ajatukseen omaa aiempaa pohdintaani, miten olisi tällainen (anteeksi, en jaksanut suomentaa):
”I have defined the concept of violence by saying that A exercises violence over B when A affects B with one of the following outcomes:
1) B is hindered from pursuing some of its own interests (and does not consent to this)
2) B is made to further A’s interests (and does not consent to this).”
TykkääTykkää